Yrittäiskö enemmän vai paremmin?

 Joskus (valitettavan usein edelleen) on Tyhjiä päiviä, jolloin kaivo on kuiva heti aamusta. 

Kroppaa jomottaa, vatsaa vääntää, kaikki tuntuu ylivoimaiselta tai ihan vaan turhalta. Yön aikana toiveikkuus on päässyt karkaamaan näkymättömiin, piiloon painajaisilta joita en aamulla yleensä muista. Stressihormonisuihku heti silmien avaamisen jälkeen on kuin avaisi ikkunan ja saisi kivisateen niskaansa samoin tein.

Lauluntekijän sanoin; tekee mieli vetää peitto yli pään ja hautautua alle kivisen kuoren. 

Koska ei jaksais kaivautua poiskaan.

Sellaisina aamuina on kultaakin arvokkaampaa, jos kalenterissa lukee joku meno, melkolailla sama mikä, kunhan se ajaa liikkeelle. Samalla reissulla voi houkutella, patistella, kiristää tai komentaa itsensä käymään kaupassa. Jos tähän komboon saa vielä kolmanneksi suoritettua jotain kotityötä, kuten pestyä koneellisen pyykkiä, ollaan jo voiton puolella. Ei se päivä siitä hymyiksi ja auringonpaisteeksi muutu, mutta oma olo on vähän siedettävämpi. 

Joskus taas ainoa vastaus on todella painua takaisin pehkuihin ja nukkua pitkälle iltapäivään. Niin paljon kuin puolitoista kertaa kellon ympäri nukkuminen ottaakin päähän, pohjaton väsymys on välillä parempi kuin pohjaton ahdistus. 

Lienee hitaan toipumisen merkkejä sekin, että yhdestä vituiksi menneestä päivästä ei mene enää totaalisesti jalat alta ja katoa usko kaikkiin saavutuksiin. Aamut tuppaavat olemaan vähän perseestä, mutta sådant är livet nu, toivottavasti joskus ei enää ole.

Vähän on parempi kuin ei mitään. Vaikea läksy oppia turhautumisherkälle, mustavalkoiseen ajatteluun ja krooniseen, halvauttavaan perfektionismiin taipuvaiselle nepsylle. Vähän sinnepäin tekeminen, keskeen jättäminen, parin mukin koneeseen heittäminen (muista kuin keskittymisen herpaantumiseen liittyvistä syistä) tuntuu vain niin tosi väärältä. On vaikea saada tyydytystä tehdystä työstä, jos näkyvissä on edelleen tuhat tekemätöntä. 

Koska ADHD, motivaatiota tylsiin hommiin ei muutenkaan ole häävisti. Yleisesti ottaen saan patani jumiin jo ajatellessa jotain työtä, joka pitää tehdä aina vaan uudestaan eikä se ikinä tule valmiiksi. Kuten kaikki normaalin elämän ylläpitämiseen vaadittu siivoaminen, kokkaaminen, pyykkääminen ja muu ylläpitotyö. 

Yäck. Lukisin mielummin kirjan tai seitsemän siitä, miten nämä hommat hoidettiin muinaisessa Mesopotamiassa tai miten kokataan avotulella. Tai laatisin excelin lempiresepteistäni. Mutta kotityöt ovat siitä perseestä että niiltä piiloutuminen ei saa niitä piiloutumaan. 

Tyhjissä päivissä on joskus se hyvä puoli, että jos onnistuu vetämään itseään oikeista naruista, silloin saa tehtyä tylsiäkin hommia. Sama sen nyt enää väliä, fiilis on paska muutenkin eikä motivaatiota ole mihinkään luonnostaan. Etenkään mihinkään sellaiseen, joska tulos on kaukana tulevaisuudessa ja epävarma. Silloin juonikas sisäisen nepsytaaperon ohjaaja iskee ja vakuuttaa vastahakoisen hoidokkinsa pyykinpesun, imuroinnin tai tiskipöydän siivoamisen meditatiivisesta voimasta. Rutiininomainen, yllätyksetön toiminta tyynnyttää kunhan tekemisen syrjästä saa kiinni.

Sisäinen työnjohtajani on oppinut myös antamaan kiitosta edes yrittämisestä. Ainakin välillä. Siitä tuntuu olevan olennaisesti enemmän apua kuin itselleen huutamisesta ja väkisin puskemisesta. Jatkan varovaista tutkimustyötä löytääkseni parhaan tavan elää itseni kanssa samassa päässä, ja tämä taitaa olla aika tärkeä oppitunti itseni ohjailuun.

Onpa Sulla Huono Tuuri ja muita viisauksia

 Tämä blogini on ollut olemassa reilu 12 vuotta, ja olen kirjoitellut tänne milloin ja mitä huvittaa. Nyt just minua huvittaa avautua mielenterveysasioista ja niiden hoidosta. Buckle up, tästä tulee pitkä avautuminen enkä silti pääse kuin alkuun…

Meneillään on aikuisikäni noin kuudes masennusjakso. Se on pisin, tuskallisin, invalidisoivin ja synkin tähänastisista. Mutta minulla on myös ensi kertaa oikeasti toivoa, että se olisi viimeinen. Minulla on viimein vastauksia.

Olin kivunnut edellisestä sairaalahoitoa vaatineesta masennuksesta (2016) pikku hiljaa ylöspäin jo useamman vuoden, olin jo melkein työelämässä kiinni, kun kaikki valui koronan myötä viemäriin. Ei ollut enää luvattuja töitä, ei toivoakaan että uusia jostain ilmestyisi. Olin eniten hyödyksi pysymällä kotona ja poissa tieltä.

Romahdin taas oppukeväästä 2020. Puolet kesäkuusta ja koko syyskuun vietin Pitkäniemen psykiatrisen sairaalan yleissairaalapsykiatrian osastolla, diagnoosina (jälleen) Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita. Jatkohoidoksi suositeltiin kuntoutuspsykoterapiaa, koska en kuulemma ollut riittävän sairas saamaan vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta. Kysyin lääkäriltä kauanko hän veikkaa että menee, kunnes olen riittävän sairas.

Osoittautui, että siinä kolmisen vuotta. Eli sen verran, että maksoin itse kuntoutuspsykoterapian. Vasta kun se ei ammattilaistenkaan mielestä riittänyt, sain päätöksen vaativasta lääkinnällisestä kuntoutuksesta. Ainakin kuluvaksi vuodeksi. Ensi vuoden päätöstä odotan pelonsekaisella jännityksellä edelleen. Että hyvää joulunodotusta… 

Silloisen kotikaupungin psypolilla lääkäri voivotteli, kuinka olin jo voinut niin paljon paremmin ennen tätä, ja kuinka olin ollut heillä potilaana jo liian pitkään tähänkin mennessä. Heiltä ei keskusteluapua enää herunut. 

Nyt jälkikäteen voisin sarkastisesti kysyä, onkohan vika ollut hoidossa, jos potilas ei parane. Ja pitäisikö esim. jo vaikka viidettä kertaa toistuvan masennuksen syitä alkaa selvitellä laajemmin, kuin että "Ei ole kaksisuuntaista, maniavaiheet puuttuvat. Onpa sulla huono tuuri." Etenkin, kun kyseinen lääkäri oli “hoitanut” minua jo edellisten kahden tai kolmen masennusjakson aikana. Pikkukaupungissa ei juuri vaihtoehtoja ole.

Ensimmäistä kuntoutuspsykoterapeuttiani en tavannut koskaan kasvokkain. Hän ei suostunut livetapaamisiin sittenkään, kun koronatilanne sen olisi sallinut. En enää ikinä koskaan milloinkaan suostu käsittelemään omassa kodissani niin vaikeita asioita, kuin silloin oli pöydällä. Terapiaan kuuluu se, että terapeutti luo turvallisen tilan, johon asiakas voi jättää kivuliaan haavojen auki repimisen. Minä en sellaista saanut. Kun videopuhelu katkesi kolmen vartin jälkeen, en päässyt mihinkään pakoon ja olin aivan yksin. Etäterapia on minun kokemukseni mukaan Saatanasta ja lähinnä pahentaa asioita. 

Edelleen kaikki etäkokoukset ja ryhmävideopuhelut ahdistavat aivan suunnattomasti. Ympärillä oleva yksinäisyys oikein puristuu joka puolelta lähelle, kun kaikki ihmisäänet vaikenevat yhdellä napin painalluksella. Vanhan terapeutin paras puoli oli, että hän auttoi minua etsimään uuden.

Olisi myös paljonkin sanottavaa siitä, että lääketieteellisen avun saaminen vaati kiertämistä aivan joka ikisellä luukulla jonka keksiä saattaa, äärimmäistä voimiensa yli ponnistamista että jaksaa edes yrittää, useita inhottavia kohtaamisia viranomaisten kanssa jotka näkivät kyllä hätäni, mutta pitivät sitä parhaimmillaan ärsyttävänä eikä lainkaan heidän toimialueeseensa kuuluvana, pahimmillaan osoituksena kykenemättömyydestä ja osaamattomuudesta. Vaadittiin myös muutto Tampereelle, puolisen vuotta löysässä hirressä roikkumista ilman mitään hoitokontaktia keskellä akuuttia kriisiä (vanhan kotikaupungin psypolin asiakkuus piti lopettaa, että sai lähetteen uuteen paikkaan. Välillä ei ollut mitään) ja lopulta se, että työllisyyspalveluiden sosiaalityöntekijä soitti puolestani akuuttipsykiatrian polille. Itse en siihen enää pystynyt. 

Akuuttipsykiatrian polilla selvisi sekin, että lähetteet vanhasta hoitopaikasta eivät olleet systeemissä, joku viimeinen nappi oli jäänyt entiseltä lääkäriltä painamatta. Ei lisännyt kokemusta kuulluksi tulemisesta tai avun saamisesta.

Mutta viimein minua oikeasti yritettiin auttaa: osastot olivat täynnä, joten minulle ehdotettiin kuukauden päiväsairaalajaksoa (joka on nykyisin kolme ryhmätapaamista ja yksilötapaamista viikossa kuukauden ajan. Ei siellä joka päivä sovi käydä eikä todellakaan hengailla muuten vain. Mielen sairauksista pitäis toipua tehokkaammin, hopi hopi)

Päiväsairaalassa minulla kävi kuitenkin uskomaton säkä: kohtasin ensimmäistä kertaa ikinä lääkärin, joka kuunteli mitä yritin sanoa. Että täytyyhän tähän uudelleen ja uudelleen toistuvaan paskaan olla joku syy!

Kahdessa viikossa hän oli tehnyt ja teettänyt laajat haastattelut ja kartoitukset. Löytyi ensi hätään traumaperäinen stressihäiriö, kylkiäisenä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Sen jälkeen on selvityksiä jatkettu muun muassa neuropsykiatristen haasteiden suhteen. Olin silloin, loppusyksystä 2022 todellakin niin rikki, ettei voinut katsoa. Olin toivoton, taistellut itseni täysin tyhjiin, aivan lopussa, ja silti se lääkäri näki minut. Oli sitä mieltä että minua maksaa vaivaa auttaa. Hän uskoi minuun, kun en itse enää uskonut. 

2023 meni kokonaan lääkekokeiluihin, aloitus- ja vieroitusoireisiin, hankaliin haittavaikutuksiin, yrityksiin ja erehdyksiin. Sain pitää psykiatrini vähän yli vuoden. Sitten tuli Pirha, ja hän irtisanoutui. Olen äärimmäisen kiitollinen edes siitä vuodesta ja lääkäristä, jota Ilman tuskin olisin tässä.

Eli kaksikymmentä vuotta olkien kohauttelua ja kehotuksia uusia resepti terveyskeskuksessa, ennen kuin joku ammattilainen viimein kysyi MIKSI tämä tapahtuu uudelleen ja uudelleen. Ja joka kerta uuden romahduksen tullessa avun hakeminen piti aloittaa terveyskeskuksen portinvartijoista, joiden huulilta on tipahdellut sellaisia helmiä, kuin “osastot on nyt aika täynnä, että pärjäisitkö kumminkin kotona” tai “no kun et ole aktiivisessa itsemurhavaarassa, niin oletko sitten yhteydessä jos olo pahenee?

Että ei voi sattua, kun ei näy verta, lakkaa feikkaamasta.

Onhan sekin tapa hoitaa mielenterveyttä väestötasolla, että odottaa kunnes sairaimmat ymmärtävät hoitaa itse itsensä. Nimittäin pois päiviltä.

Erikoissairaanhoidossa kohtelu on aina ollut aivan erilaista (sitä yhtä ex-lääkäriä lukuunottamatta) ja apua on ainakin yritetty antaa ihan tuomitsematta ja arvostelematta. Jos sen avun piiriin vain pääsee. Sylettäähän se.

Ilmeisesti käytäntöjä pyritään nyt viemään siihen suuntaan, että yleislääkärit hoitavat ja vain konsultoivat erikoissairaanhoitoa. Odotan sydän kylmänä, ja oma motivaationi olla koskaan enää tarvitsematta apua mielen sairauteen vain kasvaa. 

Nepsyhommissa polvi paranee

Olen käynyt läpi ADHD:n diagnosointiprosessin nyt kolmesti ja autismin kirjon tutkimukset kertaalleen, joko vanhempana tai diagnosoitavana. Nepsylasten nepsyäitinä minua on joka kerta huvittanut ja ärsyttänyt yksi asia ylitse muiden:

Kysymyksenasettelut, joissa perheenjäsenten oletetaan tietävän, mikä on ns. Normaalia. Siis nämä, Verrattuna Normaaliin, onko lapsellasi havaittavissa sitä tai tätä käyttäytymistä/ominaisuutta? 

Ja te oletatte, että kyseisissä ominaisuuksissa on minun mielestäni jotain tavallisuudesta poikkeavaa? 

Tarkoitan esimerkiksi seuraavaa:

Kaavakkeessa kysytään; Onko lapsellasi ikätasoon nähden erikoisia kiinnostuksenaiheita?

Noh. Ottaen huomioon, että itse laadin samanikäisenä yksityiskohtaisia kaavioita kreikkalaisten jumalten sukupuista vapaa-ajallani ja luin kymmenkunta historiaa tai arkeologiaa käsittelevää kirjaa viikossa, en välttämättä ole oikea henkilö määrittelemään kenenkään kiinnostuksenkohteita “erikoisiksi ikätasoon nähden”.

 Kun eräs toinen nimeltä mainitsematon lapsi (saman perheen jäsen) innostui paaveista ja laati yksityiskohtaista listaa, se oli minusta täysin Normaalin rajoissa, ja aivan looginen tapa toimia. Kysyin heti, onko sulla jo vihko sitä varten?

Että verrattuna muuhun perheeseen, eivät ne tutkittavan lapsen kiinnostuksenaiheet niin kovin erikoisia ole tupanneet olla. Meillä kenelläkään ei myöskään ole selvästikään mitään käsitystä siitä, mitä voisi pitää Normaalina ikätasoon nähden, joten vastaus lienee, "en tiedä".

Neuronkirjon erilaisuudet ovat vahvasti perinnöllisiä, joten näkyvästi nepsyn lapsen vanhemmista ainakin toinen on todennäköisesti kirjolla, mutta ei välttämättä tiedä sitä edes itse. Omassa lähipiirissäni sekä nepsyyttä että tietoa siitä on kertynyt runsain mitoin. On lohduttavaa, kun voi jakaa kompuroinnit, jumit ja turhautumiset jonkun kanssa, joka ymmärtää mistä puhun.

Neuroepätyypillisyyttä sinänsä ei voi minusta pitää sairautena, vaikka se diagnoosien aihe onkin. Eikö sairauden määritelmä pitäisi olla kytketty sen aiheuttamaan kärsimykseen? Nepsyjen kärsimyksestä iso osa johtuu ympäristön ymmärtämättömyydestä ja kuormituksesta, väitän minä nepsynä ja nepsylasten äitinä. 

Otetaanpa vaikka stimmaaminen, eli toistuva/rituaalinomainen toiminta, joka auttaa sääntelemään nepsyn hermostoa, rauhoittaa. 

Minä halusin jossain vaiheessa lapsena haistaa aina kaikkea, mitä söin/join/käsittelin. Läheiseni nauroivat ja huomauttelivat, kunnes tein sitä enää salaa, ahdistuneena omasta kummallisuudestani. Se haistelu vain tuntui niin… oikealta. Ilman sitä kaikki tekeminen jäi jotenkin epätyydyttävän vajaaksi.

Nyt osaan nimetä haisteluni stimmaamiseksi. Lapsena olin vain omituinen, minulla oli “joku pakkomielle haistella” ja minua hävetti. Muistan korvanneeni haistelun koskettamisella, koska sen saattoi tehdä salaa. Opin häpeämään minulle hyvää tekevää, täysin harmitonta käytöstä ja tukahduttamaan tai salaamaan sen.

Opetin lastani pienenä lempeästi kiinnittämään huomiota jatkuvaan kurkun selvittelyyn, “ettei siitä tule tapa, josta on vaikea päästä eroon”. Nyt tiedän, että estin lastani stimmaamasta ja olen siitä pahoillani.

Minulle kun oli lapsena tehty häveliäästi selväksi, että kaikkia sellaisia maneereita pidetään omituisena, eikä siitä seuraa muuta, kuin syrjimistä ja pilkkaa. Vanhempieni sukupolvi antoi sitä, jonka kuvitteli olevan minulle parasta. He opettivat maskaamaan, olemaan kuin muutkin. Ihan niinkuin edellinen sukupolvi oli opettanut heitä. Kertonut että sinulle luontaiset tavat toimia ovat epäkohteiliaita, epähienoja eivätkä kuulu sivistyneeseen seuraan. Valitettavan usein se tuntui vain siltä, että olen pohjia myöten vääränlainen ja tyhmä kun en tajua mitään selittämättä erikseen.

Seurassa pitää liikkua hillitysti ja kiinnittää koko ajan huomiota siihen, mitä kädet, jalat ja kasvot tekevät. Ei saa vääntelehtiä, hemppua tai hytkyä koko ajan. Jalkojen heiluttelu täristää pöytää, joku ärsyyntyy siitäkin. Pitää varoa innostumasta, koska silloin olen äänekäs ja holtiton. Tiputan pian jotain arvokasta. 

Myös julkisella paikalla lukiessa tai musiikkia kuunnellessa pitää olla hereillä. Muuten keskityn liikaa ja kasvot tekevät mitä huvittaa: huulet liikkuvat maukkaiden sanojen kohdalla, otsa rypistyy kun olen eri mieltä tekstin kanssa, tuhahtelen ja kommentoin ääneen jos en pidä varaani ja kuiskailen kiinnostavia ilmaisuja niitä lukiessani tai kuullessani. 

Puhuessa ihmisille heitä katsotaan silmiin ja hymyillään. Kiinnitetään näkyvästi huomio puhujaan ja mielellään reagoidaan ilmein ja elein siihen mitä hän sanoo. Muuten pidetään omituisena ja epäkohteliaana.

Haaste tässä viimeisessä on kyllä se, että minulta jää joskus tyystin kuulematta ja ymmärtämättä mitä minulle sanotaan, koska pinnistelen niin paljon sen kanssa että NÄYTÄN kuuntelevalta ja seison kohteliaasti paikallani. Kaikkea ei kai voi saada.

Yhdeltä kantilta maskeihin voi turvautua kuin vanhaan ystävään. On helppoa mennä tilanteisiin, kun voi arkistoistaan kaivaa oikean virastonaaman, jolla asiat hoituvat sivistyneesti ja hyvässä hengessä. Toisaalta kun yrittää päälle nelikymppisenä riisua näitä maskeja, rooleja ja käsityksiä omalta naamaltaan, ovat vappunenän nauhat kyllä usein aika lahjakkaasti umpisolmussa.

Niin rikki, ettei voi Katsoa

 Niinhän siinä kävi, että minä menin rikki.

Menin niin rikki, ettei voi katsoa.

Mieleni ja kehoni ilmoittivat minulle yksituumin, että nyt riitti. Mihinkään yhteistyöhön emme suostu, ennen kuin käsittelet ja tunnet pois liian painaviksi käyneet taakat. 

PTSD ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ovat taas yhden masennusjakson kanssa laittaneet elämäni uuteen uskoon viime vuosina. Siinä sivussa sain ADHD-diagnoosin. Autismin kirjon tutkimuksiin pääsyä odottelen.

Hirveintä oli silloin, kun ei jaksanut enää tuntea mitään. Kun syöminen, ylösnousu, hengittäminenkin tuntui turhalta. Silloin on kuin itsen ja maailman välillä olisi monen tuuman panssarilasi. Vähän epätasaisesti valettu, niin että näet hämärästi toisella puolella liikkuvat hahmot, mutta sinulla ei ole mitään keinoa kommunikoida heidän kanssaan. 

Sen jälkeen ahdistus ja tuntemisen kipu on ollut paremmin siedettävissä. Koska se on parempi vaihtoehto, kuin kaiken nielevä tyhjyys. Etenkin kun minulla alkaa olla käsitys siitä, miksi asiat jotka muille ovat helppoja ajavat minut yhä uudelleen loppuun. On helpompi olla ahdistuksenkin keskellä, kun tietää sen syyt ja että se ei kestä ikuisesti.

Jouduin hakemaan apua aivan liian pitkään ja liian monen epämiellyttävän kohtaamisen kautta. Siinä matkalla menetin luottamukseni kaikkiin, mukaanlukien itseeni. Tuntui, että en osannut kommunikoida hätääni ymmärrettävästi vaan aloin itkeä, jolloin harvoin enää ainakaan virallisissa tilanteissa kuunneltiin mitä yritin sanoa. Minusta tuli ongelma, joka piti ratkaista jotenkin. Olin pelkästään vaikeuteni. Moniongelmainen: työtön, työkyvytön, mielenterveyskuntoutuja, vähävarainen, yksinhuoltaja. Yhteiskunnan elätti. 

Äärimmäinen uupumus ja ahdistus olivat ajaneet minut tilaan, jossa en aidosti kyennyt esittämään asiaani kovin selkeästi tai perinpohjaisesti. Häpesin itseäni, koin avuttomuutta. Kaikista tapaamisista ja palavereista tuli painajaista pitkäksi aikaa. Rikkinäisessä on myös monesti paljon teräviä reunoja. Kanssani toimiminen ei varmasti ollut aina helppoa. Tahoja ja palavereja vain oli niin paljon, että ne tuntuivat enää kiusanteolta ja tökkimiseltä. Kaikki yrittivät vimmatusti ratkaista minua ja hoputtaa keksimään tien ulos aukottomasta lasikuvustani. Kenelläkään ei ollut aikaa tai halua jäädä kuuntelemaan minua sen pidempään, kuin että saivat kiinni ensimmäisen ongelman syrjästä ja saattoivat kertoa minulle tuhat tapaa ratkaista se. Jokaista niistä olin toki yrittänyt, mutta olisi kai pitänyt yrittää enemmän. Sain aika monessa paikassa hankalan tapauksen leiman.

Neulan käsittelystä tuli kivuliasta ja jouduin lopettamaan käsitöiden tekemisen. Kädet puutuivat, niitä särki heti parin piston jälkeen. Kynnys kaikkeen tekemiseen nousi mahdottomaksi, jouduin luopumaan käsitöistä ammattina ja harrastuksena. Pystyin tekemään niin olemattoman vähän kerrallaan ennen kuin joko puutuminen tai ahdistus keskeytti tekemisen, että ei maksanut vaivaa. Lopulta jouduin palauttamaan erään asiakkaan työn puolivalmiina, koska en yksinkertaisesti pystynyt sitä tekemään. Pelkkä työn näkeminen sai aikaan paniikkireaktion.

En jaksanut kommunikoida lopulta oikein kenenkään kanssa. Mukaan lukien minulle ennen tärkeät ihmiset. En vain keksinyt mitä voisin sanoa. Istuin pitkiä aikoja tuijottaen puhelinta, ja miettien kenelle voisin laittaa viestiä. Lähes aina päädyin siihen, ettei minulla ole mitään niin tähdellistä tai kiinnostavaa sanottavaa, että se maksaisi kirjoittamisen vaivan. Yhteys muihin ihmisiin tuntui vieraalta, aloin haalistua näkymättömiin. 

Olin usein niin yksinäinen, että sattui. Olisin halunnut kävellä jonkun luo sanomatta mitään, ojentaa käteni pyytävästi ja saada halauksen, ehkä vakuutuksen että kyllä tämä tästä, ja että olen taistelun arvoinen. Tilaisuuksia ei juuri ollut. En jaksanut tuottaa sanoja, mutta koska en jaksanut myöskään olla mukana missään, en tavannut juuri ketään kasvokkain. Koska en ollut missään mukana, minuun ei kukaan ollut yhteydessä. Ei kukaan tule kotoa hakemaan, vaikka tarvetta sille kyllä joskus olisi. Syrjäytyminen kaikesta ja kaikista on niin helppoa, kun ei enää usko omaan ihmisyyteensä.

Tuntui, että koko tunneihoni oli vereslihalla. Kaikki sattui. Maailmastani tuli olosuhteiden pakosta todella pieni. En vain kyennyt enempään. Ihmiselle, jonka itsekunnioitus, eläminen ja oleminen on aina perustunut tuhanteen tekemiseen, osallistumiseen, projektiin, se on ollut katkera pala. 

Mitä minä sitten olen, jos en tekemiseni? Mistä minä ammennan arvoni, jos en siitä? Kuka on tämä tyyppi, joka asuu nykyään nahoissani ja pelkää kaikkea? Miten voi päästä ihmisten seuraan, kun ei ole mitään annettavaa?

Tanssimisesta olen saanut pidettyä kiinni läpi kaiken. Se sai pahimpinakin aikoina ajatukset pois ahdistuksesta edes hetkittäin, enkä halunnut päästää kaikkia tärkeitä yhteisöjäni liukumaan saavuttamattomiin. Kerran kolmessa viikossa minulla oli jokin paikka ja tarkoitus. Sorokoskan reeneihin menin, vaikka muuten olisin ollut täysin toimintakyvytön. Usein olinkin.

Suhteeni sanoihin ja kiŕjoittamiseen on heräillyt varovasti. Aloin kirjoittaa lyhyitä runontapaisia fiiliksenpuolikkaita päiväkirjakseni. Pidempään eivät kyenneet käteni eikä pääni. Yritin olla vaatimatta itseltäni mitään kirjoittamisen suhteen. Lähes kaikki muut minulle tärkeät asiat ahdistus oli vienyt, tehnyt mahdottomiksi nauttia. Hakeuduin metsään aina kun mahdollista. Etsin ja löysin paikkoja, joihin vetäydyin istumaan ja hengittämään. Raapustamaan muutaman sanan.

Sana ja varovainen askel kerrallaan vaellan edelleen. Matka on pitkä eikä eteneminen voi olla kovin nopeaa, kun jokaista jalansijaa pitää kokeilla huolella ennen kuin sille laskee painon. Varomaton liike voi johtaa kompastumiseen, eikä nousuun ole välttämättä voimia.

Hiljaa nyt mennään, mutta hetkittäin elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta.

More Faults of heritage

I am interested in finding stories, that are told about my ancestors and other relatives. Luckily especially my dad’s side of family has a tradition of telling little anecdotes about family members. Sometimes I have been able to verify the facts about or around those little stories, sometimes not. But all of them I have been able to place in time more or less, and they tell a lot about people who lived before. It is beyond fascinating, but I am sure I wouldn’t have continued digging around for more, if my eldest wasn’t so enthusiastic about them. She read the first little story I wrote last spring, and has been clamouring for more ever since. 

Some stories are funny, others not so much, especially knowing the circumstances they took place in.

The stories of Civil War are among the ones I want to know more about. I know quite a bit about the reasons and consequences of the war, and through the stories of people who lived through it I can see what did it really mean.

My great grandma's father and uncles all took part in the Civil war on the Red side. Reini brothers, the sons of Hermanni and Anna Reini from Ruovesi were adults or young men when the war broke out in January 1918.

Edvard, the eldest, was a married father of four in his late thirties. He was taken prisoner after the capitulation of Red Tampere in April 1918 and died in the Tampere War prisoner camp in late June. Family story was, that he was shot, but the Finnish open database of war deaths 1914-1922 tells that he died of hunger. Gravesite not known, but he could be buried in the mass grave in Kalevankangas graveyard.

Then was Sakari, who had four kids as well (my great grandma, then 13, one of them) and was a non-combatant in Punakaarti of Ruovesi. He only took arms in the very last days of war, when he was among the few dozen reds that were cornered in Raatihuone in Tampere. They held out for a time, and there was even some talk of fighting til death, because there would be no mercy for them anyway. In the end the starved, thirsty, wounded men and women ran out of bullets and surrendered. So Sakari was taken prisoner, wounded to a leg. Due to some weird misunderstanding, Sakari ended up in a hospital train to Oulu. The Red Cross nurse in train knew he was from the losing side of the war, but did not tell anyone. He was found out when the train arrived in Oulu many days later. This little side trip may have well saved his life, as there wouldn’t have been any medical care, food or even water in Keskustori, where the capitulated Reds were gathered for many days before marching them to hastily built prison camps. Badly wounded man would have had very little chance there. Thanks to a nurse with some pity, four kids got their father back alive.

Meanwhile, my father’s mother’s father, Jaakko, participated in the civil war too, on the white side, and was among the troops attacking to Tampere, where Reini brothers were taken prisoners.

Grandson of Sakari and daughter of Jaakko ended up married. I kinda appreciate the irony of history and the dual nature of my heritage.

Here's Jaakko, age 17, when he fought in Finnish Civil War.

I have no photos of the Reini brothers taken at this time, unfortunately.

Running in the family way

 Today I've been thinking a lot about grandparents. Mainly my own.

Here are my both grandmothers as young women. The first photo is my mother's mother Hilma Aune Emilia and the second my paternal grandmother Terttu Eeva Inkeri (the dark haired smiling nurse on the left).

What have I inherited from each? Socially as well as genetically. I think in Hilma-mummus case I've gotten the ability to first and foremost try to see the good in people. What I most admire about her, was her incredible resilience and that she never seemed bitter about anything. She lost her father quite young, lived through war, toiled hard as a farmer's wife and buried five of her nine children - one as a little baby, four as adults, and still she remained positive. She never judged people, or talked nastily of anyone.

I am a little disappointed that she never talked about her childhood or youth so that I was present. I would have liked to know her better, to form a more multidimensional picture of her. 

My own mother has started to look so much like Hilma-mummu in her later years, that it is borderline scary. 

Terttu-mummu, or Tummu, as we called her, wasn't always the sweet granny. She could bloody well hold her own, and then some, in an argument. Soooo anyway, that's where that certain stubborness partly comes from. Although I can't give all the credit to Tummu here. 3/4 of my grandparents were stubborn to the point of hardheadedness. 

She also taught me to appreciate poetry, arts and crafts. She was an avid knitter and embroiderer. She made me my first very own kansallispuku, and always supported my childhood attempts at a craft project. Everyone in the family laughed at us, when I got some grand idea, like making a First Nations -style costume from scratch or making an audio book of my favourite novel, and Tummu got just as excited as I was and helped me plan and execute.

Tummu was very active on all kinds of associations, like Maatalousnaiset, who had a lot of themed gatherings. Usually they gathered in some members' house and learned and tried out new handicrafting techniques. And I was always welcome to participate. 

So when I started my deep dive in handicrafts some decades later, I had some kind of passing familiarity with many different techniques. I had carded wool and tried spinning, felting, weaving, bead embroidery, sewing, crocheting, candlemaking... I had an excellent mesenate and coach as a kid.

Tummu would have been beyond herself with pride to see me study traditional costume making. I am certain my first real job would have been to make her a costume, were she alive. 

This is my both grandmothers around the time I knew them. Hilma-mummu's portrait with her darling Muru was taken some years before I was born. By the time I came along, cattle was no more, but it is an exceptionally good portrait of Hilma-mummu. 

Tummu's pic has me and my childhood bestie, Bordercollie girl Grisse as a bonus. Yayyy, we're cute!

Here are my grandfathers. Kalervo Johannes and Viljo Antto. Handsome devils both. 

Kalervo, my mother's father, was a farmer who believed in manual hard work. He didn't much admire education or authorities. Kassu-vaari had a devilish sense of humor, and sure didn't turn down a dram or six of vodka or cognac. He smoked and took snuff for over sixty years but kept his own teeth and lived to be ninety. He was very skilled carpenter and could do basically anything of wood. Basketmaking was the craft I remember him doing when I was a kid. My mom still has one or two big wooden shingle baskets of Vaari's making. 

Traditional shinglemaking and basket weaving is very intriguing and I'd very much like to learn it. And I think I might have a little bit of Vaari's healthy criticism of authority...

Viljo Antto, my Äijä was the eldest son of a factory working family,  became his single mother's right hand at age ten and worked to help educate his siblings before studying to be construction foreman himself. He was a factory town boy, but bought a farm around the time everyone else was moving out of the countryside. It was his dream and he enjoyed country life immensely. Running the farm was never his main occupation, but a passionate hobby. He was natural with practically any animal, and I think that is the greatest thing I learned from Äijä. To appreciate and approach animals, see them as living breathing creatures that definitely had personalities and were always to be treated well. 

I was taught to respect animals, but never fear them.

And here's the granddads as granddads. Kassu-vaari cracking a saucy joke and Äijä taking a nap after lunch. Again, photobombed by yours truly, and my fave fairytale of a wolf and seven little kids (the goat kind).

Both Vaari and Äijä served in the IIWW, but from a very different perspectives: Vaari hadn't been in the army because of a childhood illness that had bowed his back and during the Winter war he was a non-combatant in the front lines, at night digging open the trenches that artillery fire had crumbled. During the intermittent peace he was supposed to go to army to make him an infantryman, and he went, in a way... He had seen 3,5 months of furious war up close and personal, had a farm to tend to, was newly wed and his wife was pregnant. He damn sure wasn't going to waste his time learning to walk in step, he had hay to make. Thanks to an understanding higher officer he got away with it. In war he did his job well, but again didn't think very highly of higher-ups.

Äijä was over ten years younger. He was 12 when the war began, and volunteered as soon as it was possible, after turning 17. He became a non commissioned officer and was active in matters of defense all his life. He was proud to be "an officer and a gentleman".

Mental well-being as a victim of pandemia

Yeah. The headline says it all, I guess.

But so that it´s said out loud: I´ve always felt a deep admiration for teachers, preschool teachers and caregivers plus medical staff. Now even more, like most people of right mind at the current situation.

There is a reason, why I´ve never even considered home-schooling my kids. Or many reasons.

Yeah, I could offer them a hell lot of substance in some subjects that are near and dear to my heart, but they´d come out of it knowing a lot of weird history facts, everything about traditional costume making, sewing and such, but very little else.

We made plague doctor masks for everyone, though. They do look cool.

And my six-year old knows how to draw guillotine, and what it does. (For that one I really refuse some of the credit: I was just as surprised...)

So I´m sure you can see from these examples there really is a reason I do not home school my children, and that society really should not let me do so if they want normal, stable taxpayers out of my offspring. Thank you.

I do have my ways of making sure that I corrupt my dear little banshees just enough to make them think Why Not instead of Why. But really, they do need their school and their teachers...

And so do I.

I mean, how the hell does one build these schedules and routines everyone talks about? Okay, morning´s easy. You get up and feed the kids. Then the fifth grader basically goes and does her school thing (I´ve tried to keep up... But usually when I gird my loins and go to her all ready to help and explain and go through her work list, she just sighs and tells me she´s done that all) 

But how the hell do I work with the preschooler? I can´t become a class full of peers and a teacher or two... My schedules have always been sketchy to say the least. Lunch happens... Well, when people get hungry and I need a break from working.

And really, my heart breaks when I look at the day after day gloomier face of the Happiest Baby in the World. She misses school and mates beyond anything my introvert soul can fathom.

I did a corontine crime couple of days ago. My friend brought her two kids over, and all four ran amok outside for four hours straight. Together. Two 12-year olds, an 8-year old and a 6-year old. This hasn´t happened in quite some time. No fighting, no screaming at each other, no dissing the younger by the older.

When I saw the ear to ear smile on my kids´ faces, I decided to do that again as soon as possible. Because I realized I hadn´t seen them happy in weeks.

So really, the two possible weeks of maybe school could save at least my sanity and let me see my girls smile again. The summer will be long and awful anyway, because all the events and festivals are cancelled, I can´t tell them when and if we get to do anything nice or even see grandparents. I don´t even know how to support us financially after this month. To know someone else looks at especially my youngest and sees her and cares about her wellbeing for even a few days means a lot. Because frankly I fear I´m loosing the perspective and running out of tools to keep their spirit up...