Tämä blogini on ollut olemassa reilu 12 vuotta, ja olen kirjoitellut tänne milloin ja mitä huvittaa. Nyt just minua huvittaa avautua mielenterveysasioista ja niiden hoidosta. Buckle up, tästä tulee pitkä avautuminen enkä silti pääse kuin alkuun…
Meneillään on aikuisikäni noin kuudes masennusjakso. Se on pisin, tuskallisin, invalidisoivin ja synkin tähänastisista. Mutta minulla on myös ensi kertaa oikeasti toivoa, että se olisi viimeinen. Minulla on viimein vastauksia.
Olin kivunnut edellisestä sairaalahoitoa vaatineesta masennuksesta (2016) pikku hiljaa ylöspäin jo useamman vuoden, olin jo melkein työelämässä kiinni, kun kaikki valui koronan myötä viemäriin. Ei ollut enää luvattuja töitä, ei toivoakaan että uusia jostain ilmestyisi. Olin eniten hyödyksi pysymällä kotona ja poissa tieltä.
Romahdin taas oppukeväästä 2020. Puolet kesäkuusta ja koko syyskuun vietin Pitkäniemen psykiatrisen sairaalan yleissairaalapsykiatrian osastolla, diagnoosina (jälleen) Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso ilman psykoottisia oireita. Jatkohoidoksi suositeltiin kuntoutuspsykoterapiaa, koska en kuulemma ollut riittävän sairas saamaan vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta. Kysyin lääkäriltä kauanko hän veikkaa että menee, kunnes olen riittävän sairas.
Osoittautui, että siinä kolmisen vuotta. Eli sen verran, että maksoin itse kuntoutuspsykoterapian. Vasta kun se ei ammattilaistenkaan mielestä riittänyt, sain päätöksen vaativasta lääkinnällisestä kuntoutuksesta. Ainakin kuluvaksi vuodeksi. Ensi vuoden päätöstä odotan pelonsekaisella jännityksellä edelleen. Että hyvää joulunodotusta…
Silloisen kotikaupungin psypolilla lääkäri voivotteli, kuinka olin jo voinut niin paljon paremmin ennen tätä, ja kuinka olin ollut heillä potilaana jo liian pitkään tähänkin mennessä. Heiltä ei keskusteluapua enää herunut.
Nyt jälkikäteen voisin sarkastisesti kysyä, onkohan vika ollut hoidossa, jos potilas ei parane. Ja pitäisikö esim. jo vaikka viidettä kertaa toistuvan masennuksen syitä alkaa selvitellä laajemmin, kuin että "Ei ole kaksisuuntaista, maniavaiheet puuttuvat. Onpa sulla huono tuuri." Etenkin, kun kyseinen lääkäri oli “hoitanut” minua jo edellisten kahden tai kolmen masennusjakson aikana. Pikkukaupungissa ei juuri vaihtoehtoja ole.
Ensimmäistä kuntoutuspsykoterapeuttiani en tavannut koskaan kasvokkain. Hän ei suostunut livetapaamisiin sittenkään, kun koronatilanne sen olisi sallinut. En enää ikinä koskaan milloinkaan suostu käsittelemään omassa kodissani niin vaikeita asioita, kuin silloin oli pöydällä. Terapiaan kuuluu se, että terapeutti luo turvallisen tilan, johon asiakas voi jättää kivuliaan haavojen auki repimisen. Minä en sellaista saanut. Kun videopuhelu katkesi kolmen vartin jälkeen, en päässyt mihinkään pakoon ja olin aivan yksin. Etäterapia on minun kokemukseni mukaan Saatanasta ja lähinnä pahentaa asioita.
Edelleen kaikki etäkokoukset ja ryhmävideopuhelut ahdistavat aivan suunnattomasti. Ympärillä oleva yksinäisyys oikein puristuu joka puolelta lähelle, kun kaikki ihmisäänet vaikenevat yhdellä napin painalluksella. Vanhan terapeutin paras puoli oli, että hän auttoi minua etsimään uuden.
Olisi myös paljonkin sanottavaa siitä, että lääketieteellisen avun saaminen vaati kiertämistä aivan joka ikisellä luukulla jonka keksiä saattaa, äärimmäistä voimiensa yli ponnistamista että jaksaa edes yrittää, useita inhottavia kohtaamisia viranomaisten kanssa jotka näkivät kyllä hätäni, mutta pitivät sitä parhaimmillaan ärsyttävänä eikä lainkaan heidän toimialueeseensa kuuluvana, pahimmillaan osoituksena kykenemättömyydestä ja osaamattomuudesta. Vaadittiin myös muutto Tampereelle, puolisen vuotta löysässä hirressä roikkumista ilman mitään hoitokontaktia keskellä akuuttia kriisiä (vanhan kotikaupungin psypolin asiakkuus piti lopettaa, että sai lähetteen uuteen paikkaan. Välillä ei ollut mitään) ja lopulta se, että työllisyyspalveluiden sosiaalityöntekijä soitti puolestani akuuttipsykiatrian polille. Itse en siihen enää pystynyt.
Akuuttipsykiatrian polilla selvisi sekin, että lähetteet vanhasta hoitopaikasta eivät olleet systeemissä, joku viimeinen nappi oli jäänyt entiseltä lääkäriltä painamatta. Ei lisännyt kokemusta kuulluksi tulemisesta tai avun saamisesta.
Mutta viimein minua oikeasti yritettiin auttaa: osastot olivat täynnä, joten minulle ehdotettiin kuukauden päiväsairaalajaksoa (joka on nykyisin kolme ryhmätapaamista ja yksilötapaamista viikossa kuukauden ajan. Ei siellä joka päivä sovi käydä eikä todellakaan hengailla muuten vain. Mielen sairauksista pitäis toipua tehokkaammin, hopi hopi)
Päiväsairaalassa minulla kävi kuitenkin uskomaton säkä: kohtasin ensimmäistä kertaa ikinä lääkärin, joka kuunteli mitä yritin sanoa. Että täytyyhän tähän uudelleen ja uudelleen toistuvaan paskaan olla joku syy!
Kahdessa viikossa hän oli tehnyt ja teettänyt laajat haastattelut ja kartoitukset. Löytyi ensi hätään traumaperäinen stressihäiriö, kylkiäisenä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Sen jälkeen on selvityksiä jatkettu muun muassa neuropsykiatristen haasteiden suhteen. Olin silloin, loppusyksystä 2022 todellakin niin rikki, ettei voinut katsoa. Olin toivoton, taistellut itseni täysin tyhjiin, aivan lopussa, ja silti se lääkäri näki minut. Oli sitä mieltä että minua maksaa vaivaa auttaa. Hän uskoi minuun, kun en itse enää uskonut.
2023 meni kokonaan lääkekokeiluihin, aloitus- ja vieroitusoireisiin, hankaliin haittavaikutuksiin, yrityksiin ja erehdyksiin. Sain pitää psykiatrini vähän yli vuoden. Sitten tuli Pirha, ja hän irtisanoutui. Olen äärimmäisen kiitollinen edes siitä vuodesta ja lääkäristä, jota Ilman tuskin olisin tässä.
Eli kaksikymmentä vuotta olkien kohauttelua ja kehotuksia uusia resepti terveyskeskuksessa, ennen kuin joku ammattilainen viimein kysyi MIKSI tämä tapahtuu uudelleen ja uudelleen. Ja joka kerta uuden romahduksen tullessa avun hakeminen piti aloittaa terveyskeskuksen portinvartijoista, joiden huulilta on tipahdellut sellaisia helmiä, kuin “osastot on nyt aika täynnä, että pärjäisitkö kumminkin kotona” tai “no kun et ole aktiivisessa itsemurhavaarassa, niin oletko sitten yhteydessä jos olo pahenee?
Että ei voi sattua, kun ei näy verta, lakkaa feikkaamasta.
Onhan sekin tapa hoitaa mielenterveyttä väestötasolla, että odottaa kunnes sairaimmat ymmärtävät hoitaa itse itsensä. Nimittäin pois päiviltä.
Erikoissairaanhoidossa kohtelu on aina ollut aivan erilaista (sitä yhtä ex-lääkäriä lukuunottamatta) ja apua on ainakin yritetty antaa ihan tuomitsematta ja arvostelematta. Jos sen avun piiriin vain pääsee. Sylettäähän se.
Ilmeisesti käytäntöjä pyritään nyt viemään siihen suuntaan, että yleislääkärit hoitavat ja vain konsultoivat erikoissairaanhoitoa. Odotan sydän kylmänä, ja oma motivaationi olla koskaan enää tarvitsematta apua mielen sairauteen vain kasvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti