Olen aina rakastanut kirjoja ja lukemista. Juoksin kuulemma kaikkia ovesta sisään tulevia vastaan loppuunrakastettu äitiyspakkauksen lorukirja käsissä ja hoin Ue! Ue! heti kun kävelemään opin. En muista lukemaan oppimista, tai sellaista aikaa etten olisi osannut lukea.
Eli jep. Olin just se raivostuttava taapero, joka puuttuu haukkana jokaiseen iltasadunlukijan tekemään oikaisuun tai virheeseen: “Ei siinä sillai lue, siinä lukee näin!” Aika varhain sain kehotuksen lukea Pupu Tupunani itse, kun kerran osaan.
Kirjamakuni oli lapsena(kin) melko vaihteleva, ja syyt tarttua johonkin tiettyyn kirjaan usein aika erikoisia.
Henri Charrieren omaelämäkerrallinen Vanki nimeltä Papillon oli pitkään suosikkikirjani. Luin sen ensi kertaa kuusivuotiaana, koska Tummuni kielsi minua lukemasta sitä ja siirsi punakantisen opuksen ylähyllylle ulottumattomiini. Ensimmäisen tilaisuuden tullen (huonokäytöksinen sonnimullikka Taneli karkasi liekasta taas kerran, ja aikuiset lähtivät porukalla sitä pyydystämään) kipusin Tummulan kirjaston hyllyjä pitkin ja piilotin Papillonin paitani alle. Yleisessä härdellissä oli helppoa salakuljettaa se pihan poikki kotiin, jossa vanhemmat kai luulivat sen olevan toistensa jäljiltä, eivätkä ylipäätään juuri sensuroineet lukemisiani.
En usko, että olisin juuri sitä kirjaa tullut lukeneeksi, ellei sitä olisi minulta erikseen kielletty. Että kiitos siitä Tummun paheksunnalle.
Lukemiseen ylipäätään kyllä kannustettiin ja kirjoja oli tarjolla ja saatavilla. Kävin vähän vanhempana Tummuni kanssa paljon keskusteluja ja välillä tulisiakin väittelyitä kirjoista. Perinne jatkui aikuisiälleni asti, hänen kuolemaansa saakka. Edelleen tulee vastaan kirjoja, jotka haluaisin hänellä luettaa ja kuulla hänen mielipiteensä, ihan vain ollakseni eri mieltä.
ADHD on diagnosoimattomanakin tehnyt luettavan löytämisestä haasteellista: minulle on edelleen täysin mustaa magiaa se, millä perusteella pääni valitsee minkä kirjan kulloinkin voin aloittaa ja mihin keskittyä. Pakottaa ei voi, vain odottaa parempaa hetkeä. Kirjastossa kuljen kuin paraskin keittiömestari vihannestorilla: hypistelen tätä, kokeilen vähän tuota, ehkä maistelen jotain uutta tai etsin kauden kasviksista vanhan suosikin helpoksi välipalaksi. Ajantajun ja useiden tuntien kadottaminen hyllyjen väliin on vähintään yhtä ihanaa kuin itse lukeminen, vaikka joskus en saa valittua mitään luettavaa, tai huomaan jotain lainattuani että eihän tämä innostakaan nyt yhtään.
Esimerkiksi Taru sormusten herrasta oli älyttömän vangitseva ja upea kirja, kun viimein sain sen luettua varhaisteininä. Silti vaati ainakin kymmenkunta yritystä, ennen kuin jotain naksahti paikalleen ja pääsin ensimmäistä lukua pidemmälle. Moni kehuttu klassikko odottaa vieläkin läpipääsyä anarkistisesta valintaprosessista, johon minulla ei ole veto-oikeutta.
Tässä välissä on ollut myös monia vuosia joina en ole juuri lukenut. Olen kuunnellut luentoja ja äänikirjoja käsitöitä tehdessäni, mutta mieli on ollut liian levoton että olisin tarttunut kirjaan ja keskittynyt vain siihen. Vähän jo surin, että olen lopullisesti menettänyt lukemisen nautinnon ahdistukselle ja tarpeelle tehdä koko ajan jotain käsillä. Sitten menin niin rikki, että äänikirjat ja käsityötkin alkoivat ahdistaa.
Loppuunpalamisen mustasta pilvestä on hiljalleen löytynyt hopeareuna. On ollut pakko opetella hidastamaan, laskemaan kierroksia, olemaan vain, ilman pakkoa tehdä ja saada koko ajan valmiiksi. Mikäpä siihen parempi lääke ja keino kuin lukeminen? Ihan kokonaisten kirjojen, paperille musteella painettujen, jotka tuoksuvat elämän parhaille hetkille. Lukemiseen ei minulla liity mitään pahoja muistoja, ja kirja on moniaistillinen media, ainakin näin nepsylle. Kirjojen sivut tuntuvat sileälle tai karhealle, tuoksuvat uudelle tai vanhalle, kannet vaihtelevat ja joka kirjan avaaminen ja sivujen kääntäminen kuulostaa vähän erilaiselta. Lukeminen on parasta stimmausta.
Lukeminen on nautinto ja tahdon pitää sen sellaisena. Pakottomana, vapaana odotuksista ja säännöistä. Joitain kirjoja luen uudelleen ja uudelleen, niiden maailmaan astun kuin vanhojen ystävien keskelle. Jos kirja ei huvita, jätän sen kesken tuntematta minkäänlaista pistoa sydämessäni. Huomaan myös, että mitä enemmän luen, sitä vähemmän siedän nettimaailman vilkkuvia värejä ja valoja, jatkuvaa liikkuvan kuvan ja väkisin syötetyn äänen tulvaa. Minä haluan nauttia viihteeni ja tietoni maailmasta omaan tahtiini, liikkumattomana ja mielellään mustavalkoisena tekstiblokkina, jota ei ole pureskeltu valmiiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti