Niin rikki, ettei voi Katsoa

 Niinhän siinä kävi, että minä menin rikki.

Menin niin rikki, ettei voi katsoa.

Mieleni ja kehoni ilmoittivat minulle yksituumin, että nyt riitti. Mihinkään yhteistyöhön emme suostu, ennen kuin käsittelet ja tunnet pois liian painaviksi käyneet taakat. 

PTSD ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ovat taas yhden masennusjakson kanssa laittaneet elämäni uuteen uskoon viime vuosina. Siinä sivussa sain ADHD-diagnoosin. Autismin kirjon tutkimuksiin pääsyä odottelen.

Hirveintä oli silloin, kun ei jaksanut enää tuntea mitään. Kun syöminen, ylösnousu, hengittäminenkin tuntui turhalta. Silloin on kuin itsen ja maailman välillä olisi monen tuuman panssarilasi. Vähän epätasaisesti valettu, niin että näet hämärästi toisella puolella liikkuvat hahmot, mutta sinulla ei ole mitään keinoa kommunikoida heidän kanssaan. 

Sen jälkeen ahdistus ja tuntemisen kipu on ollut paremmin siedettävissä. Koska se on parempi vaihtoehto, kuin kaiken nielevä tyhjyys. Etenkin kun minulla alkaa olla käsitys siitä, miksi asiat jotka muille ovat helppoja ajavat minut yhä uudelleen loppuun. On helpompi olla ahdistuksenkin keskellä, kun tietää sen syyt ja että se ei kestä ikuisesti.

Jouduin hakemaan apua aivan liian pitkään ja liian monen epämiellyttävän kohtaamisen kautta. Siinä matkalla menetin luottamukseni kaikkiin, mukaanlukien itseeni. Tuntui, että en osannut kommunikoida hätääni ymmärrettävästi vaan aloin itkeä, jolloin harvoin enää ainakaan virallisissa tilanteissa kuunneltiin mitä yritin sanoa. Minusta tuli ongelma, joka piti ratkaista jotenkin. Olin pelkästään vaikeuteni. Moniongelmainen: työtön, työkyvytön, mielenterveyskuntoutuja, vähävarainen, yksinhuoltaja. Yhteiskunnan elätti. 

Äärimmäinen uupumus ja ahdistus olivat ajaneet minut tilaan, jossa en aidosti kyennyt esittämään asiaani kovin selkeästi tai perinpohjaisesti. Häpesin itseäni, koin avuttomuutta. Kaikista tapaamisista ja palavereista tuli painajaista pitkäksi aikaa. Rikkinäisessä on myös monesti paljon teräviä reunoja. Kanssani toimiminen ei varmasti ollut aina helppoa. Tahoja ja palavereja vain oli niin paljon, että ne tuntuivat enää kiusanteolta ja tökkimiseltä. Kaikki yrittivät vimmatusti ratkaista minua ja hoputtaa keksimään tien ulos aukottomasta lasikuvustani. Kenelläkään ei ollut aikaa tai halua jäädä kuuntelemaan minua sen pidempään, kuin että saivat kiinni ensimmäisen ongelman syrjästä ja saattoivat kertoa minulle tuhat tapaa ratkaista se. Jokaista niistä olin toki yrittänyt, mutta olisi kai pitänyt yrittää enemmän. Sain aika monessa paikassa hankalan tapauksen leiman.

Neulan käsittelystä tuli kivuliasta ja jouduin lopettamaan käsitöiden tekemisen. Kädet puutuivat, niitä särki heti parin piston jälkeen. Kynnys kaikkeen tekemiseen nousi mahdottomaksi, jouduin luopumaan käsitöistä ammattina ja harrastuksena. Pystyin tekemään niin olemattoman vähän kerrallaan ennen kuin joko puutuminen tai ahdistus keskeytti tekemisen, että ei maksanut vaivaa. Lopulta jouduin palauttamaan erään asiakkaan työn puolivalmiina, koska en yksinkertaisesti pystynyt sitä tekemään. Pelkkä työn näkeminen sai aikaan paniikkireaktion.

En jaksanut kommunikoida lopulta oikein kenenkään kanssa. Mukaan lukien minulle ennen tärkeät ihmiset. En vain keksinyt mitä voisin sanoa. Istuin pitkiä aikoja tuijottaen puhelinta, ja miettien kenelle voisin laittaa viestiä. Lähes aina päädyin siihen, ettei minulla ole mitään niin tähdellistä tai kiinnostavaa sanottavaa, että se maksaisi kirjoittamisen vaivan. Yhteys muihin ihmisiin tuntui vieraalta, aloin haalistua näkymättömiin. 

Olin usein niin yksinäinen, että sattui. Olisin halunnut kävellä jonkun luo sanomatta mitään, ojentaa käteni pyytävästi ja saada halauksen, ehkä vakuutuksen että kyllä tämä tästä, ja että olen taistelun arvoinen. Tilaisuuksia ei juuri ollut. En jaksanut tuottaa sanoja, mutta koska en jaksanut myöskään olla mukana missään, en tavannut juuri ketään kasvokkain. Koska en ollut missään mukana, minuun ei kukaan ollut yhteydessä. Ei kukaan tule kotoa hakemaan, vaikka tarvetta sille kyllä joskus olisi. Syrjäytyminen kaikesta ja kaikista on niin helppoa, kun ei enää usko omaan ihmisyyteensä.

Tuntui, että koko tunneihoni oli vereslihalla. Kaikki sattui. Maailmastani tuli olosuhteiden pakosta todella pieni. En vain kyennyt enempään. Ihmiselle, jonka itsekunnioitus, eläminen ja oleminen on aina perustunut tuhanteen tekemiseen, osallistumiseen, projektiin, se on ollut katkera pala. 

Mitä minä sitten olen, jos en tekemiseni? Mistä minä ammennan arvoni, jos en siitä? Kuka on tämä tyyppi, joka asuu nykyään nahoissani ja pelkää kaikkea? Miten voi päästä ihmisten seuraan, kun ei ole mitään annettavaa?

Tanssimisesta olen saanut pidettyä kiinni läpi kaiken. Se sai pahimpinakin aikoina ajatukset pois ahdistuksesta edes hetkittäin, enkä halunnut päästää kaikkia tärkeitä yhteisöjäni liukumaan saavuttamattomiin. Kerran kolmessa viikossa minulla oli jokin paikka ja tarkoitus. Sorokoskan reeneihin menin, vaikka muuten olisin ollut täysin toimintakyvytön. Usein olinkin.

Suhteeni sanoihin ja kiŕjoittamiseen on heräillyt varovasti. Aloin kirjoittaa lyhyitä runontapaisia fiiliksenpuolikkaita päiväkirjakseni. Pidempään eivät kyenneet käteni eikä pääni. Yritin olla vaatimatta itseltäni mitään kirjoittamisen suhteen. Lähes kaikki muut minulle tärkeät asiat ahdistus oli vienyt, tehnyt mahdottomiksi nauttia. Hakeuduin metsään aina kun mahdollista. Etsin ja löysin paikkoja, joihin vetäydyin istumaan ja hengittämään. Raapustamaan muutaman sanan.

Sana ja varovainen askel kerrallaan vaellan edelleen. Matka on pitkä eikä eteneminen voi olla kovin nopeaa, kun jokaista jalansijaa pitää kokeilla huolella ennen kuin sille laskee painon. Varomaton liike voi johtaa kompastumiseen, eikä nousuun ole välttämättä voimia.

Hiljaa nyt mennään, mutta hetkittäin elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta.