Emmää. Kunniasanalla.
Tämä henkeä pidätellen seurattava jännitysnäytelmä, jota minun käsitöiden täyttämäksi elämäksenikin kutsutaan, on saavuttanut sen pisteen, että artesaanin paperit ovat kourassani muutaman viikon kuluttua!
Valmistujaiset on kyllä juhlittu. Olen nimittäin kuunnellut viisaampien neuvoja, etenkin erästä kesäkutojarouvaa töissä, joka muistuttaa usein, että elämä on lyhyt -jälkiruoka kannattaa syödä ensin. Siispä juhlat kannatti järjestää heti kun viimeinen näyttö oli hyväksytysti läpäisty. Jäävät pian juhlimatta, kuten aikanaan maisteriksi valmistumiseni jäi, kun paperit tulivat kesäkuussa ja seuraava maisteripromootio olisi ollut joulukuussa. Ei juhlituttanut silloin enää, nilkat turvoksissa ja maha pystyssä...
Mutta nyt siis juhlittiin, ja pitkän päivän aikana sain vastaanottaa ilahduttavan monta ystävää jo vuosien takaa, ja oikeastaan kaikilla heillä (ynnä aika monella muullakin) on jokin osansa siinä, että käsitöiden suhteen on saavuttu tähän pisteeseen. Myös uskomattoman monta onnentoivotusta ja lämmintä ajatusta sain vastaanottaa sosiaalisessa mediassa, kun keulin saavutuksella josta itsekin olen vähän ylpeä.
Mutta todettava siis: välillä meinaa unohtua että minunkin kykyyni saavuttaa jotain itselleni merkityksellistä uskoo aika moni ystävä. Se ei saa minua kliseisesti nöyrtymään, vaan päinvastoin suoristamaan selkäni ja pienen hetken verran uskomaan itsekin että ne salaisimmat, suurimmat ja älyttömimmätkin unelmat ovat saavutettavissa.
Riittävän monta sellaista hetkeä, niin saatan hei vielä tulla joksikin!
Opin viimein tekemään myös ulkonäöltään siedettäviä Macaroneja!
Sitä se kädentaitojen karttuminen teettää...
Kukkien hengissä pitäminen ei vieläkään ole Forténi.
Kotona on käynnissä Deadpool-veikkaus siitä, minkä juhlakukan tapan ensin...
Lähestymme kauden kärkiaikoja, koska vain irtoruusut ovat nuupahtaneet! Punaiset ovat onneksi luomuruusuja, joten ne voi syöttää Kani Koistiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti