An heirloom

Not much of a project this one. And still one that makes me hold my breath...

Today I carried home an heirloom. Not mine, but one that holds a special meaning for my children. This is a Vyborg region national costume, that belonged to my girls´ great grandmother on their fathers side. 

My job is to make adjustments to the size, so my elder girl can use the costume. Oh, some basic things to be done for a costume that hasn´t been used in twenty years. Washing and checking, maybe redoing the waist of the skirt with linen instead of the plastic-ish band it has now. But not really much to do. The costume is in a prime condition. 

There are two shirts, one with long and one with short sleeves and two aprons of different length. Just the silk ribbons that go around the head are missing. Mainly because original owner was a grown woman (albeit very petite one) and had a grown woman´s headgear for the costume.

The thing that makes me hold my breath with this one is that I know how precious this costume was to its previous owner and how proud she was to use it. She was born and raised in Vyborg, and mourned the loss of her home town in war keenly even though she had moved away before it. She was witty and moved quickly and raised four pretty impressive sons.

My firstborn has always been a petite girl, who is said to be a lot like her paternal great grandmother. She is very proud of her Karelian heritage. In first grade she wrote that Vyborg is one of her important places in the world. When I took her to Karelian heritage events, she always asked beforehand where was it that her roots were. Muolaa and Viipuri. She made sure she stood up in the right place when those were mentioned.

I must say that it makes me humble and proud and emotional all at the same time to be able to connect these two through this costume. 

Bitchiä nypläten - Lacemaker/Pacemaker

It´s been over a year since the idea of learning to make lace occured to me. Now I´m finally de-traumatized enough to map my road to where I am now... 

Nypläyksen opettelu tuli eteen puolisentoista vuotta sitten. Sen verran kävi järki taas minunkin päässäni, että menin oikein kansalaisopiston kurssille. Mutta persaus edellähän minun piti sielläkin puuhun lähteä kiipeämään...

Ihan eka, parin pikku harjoituksen jälkeen oli paidan kauluksen reunapitsin eka versio, edelleen yksi suosikkipitsini eli raumalainen PIMPPU! (tirsk)

First actual lace I made was simple, classically beautiful model from Rauma. It´s name sounds like it means pussy, which was only one of the reasons I chose it...

Noin toinen (okei, kolmas. Tein kapeamman reunapitsin ensin) yritelmä olikin sitten Frimodiglai-tykkipitsi. 68 nypyläparia, ihan tolkuton määrä neuloja ja täysin alkeelliset ohjeenlukutaidot kohtasivat itsepäisen luonteen. Arvatkaa vaan kumpi voitti?

It is far from perfect, but this is the beginning of what I wanted to learn when I went to lacemaking course. 68 pairs of bobbles meets a headstrong amateur! Guess who won in the end? Me. 

As I said, it ain´t perfect but this lace adorns the cap of my national costume, and I´m darn proud of it!

Sitten tutustuinkin karjalaisiin nyytinkeihin, ja taas se oli menoa!

Hirveä kiire kerätä pihasta oikeanlaista sammalta ennen kuin ensilumi peitti kaiken. Sitä sitten kuivailin sienikuivurissa kunnes sain oman kötsikän kasaan.

Eka nyytinki oli Pyhäjärven essun välipitsi. Rusinapitsiä, jonka julistin välittömästi vihollisekseni. Miten jukolavit lanka voi lähteä takaisin YLÖSPÄIN kesken kaiken...

Mutta papeloiden ääni on aika rauhoittava.

Next flame was to learn Karelian- style lace. Thicker yarn and colours, plus rougher technique was my thing immediately. And the sound of those bigger bobbins (called papelot) clicking is beautiful...

Kolmiväristä nyytinkiä Seiskarin saarelta. Nämä saarelaismallit ovat edelleen suosikkejani ja helpoimpia hahmottaa...

Nyytinki-lace in three colours from the isle of Seiskari.

Nypläyskurssi alkoi siis syyskuun alussa. Vein Raumalta tilaamani Frimodiglain mynsterin noin kolmannelle kokoontumiskerralle. Opettaja kehotti tekemään ensin vielä jotain helpompaa, vaikka sen kapeamman reunapitsin. Kun kerroin tehneeni sen jo, hän totesi ettei minua vissiin voi pysäyttää...

Uudenvuoden päivänä päättelin valmiin pitsin. 

Helmikuussa opettajani jo naureskeli kertoneensa kollegoille, että hänellä oli eräs aloittelevat oppilas joka halusi tehdä Frimodiglaita. Nämä olivat kauhistelleet, että et kai anna sitä vielä aloittaa! Opettajani totesi että no paha mennä estelemään kun se teki sen jo...

Here´s the 68 paired beginners´ nightmare all done! 

Mikä on hei oudoin paikka missä oot nyplännyt? No ehkä Turun Hovioikeuden odotustilat. Odottelin kutsua todistamaan.

What do you guys do when it´s a long day waiting to be called to witness a criminal case in a courtroom? Lacemaking is the perfectly normal answer.

Pitkä päivä, niin kyllä syntyi pitsiäkin...

Viimeisen puolen vuoden aikaansaannokset. Kyllä se Pyhäjärveläinen rusinapitsikin alkoi taipua ekan puolen metrin jälkeen...

Some Nyytinkis I´ve made in the last six months or so

Bitchinnypläyshän on terminä tietenkin äärimmäisen epäkorrekti ja vihjaileva. Siksi kiitänkin sen keksimisestä ja käyttöönotosta parasta ystävääni ja jatkan käyttöä täysin häpeilemättä.

Kotiseuturakkauden laajennuskurssi- ja seuraava osa ammatillista kehitystä

Viime viikolla kaivoin taas esiin vanhat muistiinpanoni sukutarinoista. Mitään tutkimusmetodia noudattamatta olen iskältä kysellyt yksityiskohtia niistä kymmenistä tarinoista ja anekdooteista, joita olen lapsuudesta asti kuullut. Monien todenperäisyys on hivenen kyseenalainen... Mutta mielestäni myös epärelevantti kysymys, kun kyseessä on enemmän folkloristiikan alaan kuuluva muistelo kuin historiantutkimus, jossa faktat on pystyttävä paikantamaan lähteisiin.

Meikäläisen biorytmeille ehdottomasti sopivampi tapa, vaikka välillä kyllä lipsahdan jahtaamaan todisteita ja lisätietoa ihan liiankin kanssa. (kuten äsken kun käytin vartin etsiäkseni suullisen proosaperinteen alajakoon kuuluvaa termiä, joka taisi olla peräisin Bruno Bettelheimiltä... Löytyis varmaan omasta gradustani, mutku google on lähempänä kuin kirjahylly)

Miten sukutarinat sitten oikein liittyvät mihinkään ammatilliseen tai edes käsitöihin yleensä?

Nnoh. Kun.

Tajusin että juureni isänisän puolelta menevät Ruoveden kautta Längelmäelle, josta oli kotoisin isänisänisäni August ja hänen vanhempansa Ananias ja Manta (Siinä vasta muuten hienoja nimiä! Onkohan kohtalo äänestänyt jaloillaan, kun olen saanut vain tyttäriä enkä siis voinut nimetä ketään August Ananiakseksi? Hukattu tilaisuus!)

Tätä Längelmäki-asiaa taas makustelen siksi, että duunaan tällä hetkellä Längelmäen kansallispuvun liivikangasta. Puolatessani syvän lämpimän punaista lankaa ihastelin sen sävyä ja hoksasin että tämäkin voisi olla minun juuriini sopiva puku.

Ei. EN aio aloittaa itselleni uutta pukuprojektia. En ennen sitä kuuluisaa loton päävoittoa. Sen sijaan tuulettelen sitä, että tämän kudontaprojektin myötä pääsin kurkistamaan taas yhteen kansallispukuun jolla on tästä lähtien paikka sydämessäni. Ja sain tietty sormeni kihisemään ja pääni täyteen kysymyksiä. Längelmäki kun on jälleen yksi puku, jota on vlmistettu ehkä parikymmentä kpl. Ohjeet ovat Längelmäki-seuran hallussa, ja esimerkiksi liivin kaavassa näytti olevan kahta keskenään eroavaa versiota, joista asiakkaan kanssa pähkäilimme kumpi mahtaa olla se "oikea". Annoin hänelle neuvoja mistä totuutta ja osaamista kannattaa metsästää ja toivotin onnea siihen osuuteen.

Mutta voi, miten toivon että voisin olla se joka saa kääriä hihansa ja lähteä salapoliisihommiin!

Jos saisinkin koota kaikki paikkakunnalta löytyvät ohjeet ja kaavat, ja jahdata hiljaista tietoa niiltä, jotka ovat olleet kuulolla kun pukua on koottu! Mennä selvittämään lisää Kansallispukukeskuksen arkistosta ja kirjoittaa ohjeet auki yksiselitteisempään muotoon. Tehdä ja toteuttaa niiden pohjalta puvun alusta loppuun...

Tai vielä parempaa, olla jonain päivänä osallisena jonkin puvun tarkistamisessa esikuvien mukaiseksi... (tämän uskallan kuiskata vain ihan tosi hiljaa. En ole vielä lähelläkään siihen tarvittavaa osaamista ja tietämystä. Vielä.)

Joka kerta kun törmään uuteen kansallispukuun, tai pääsen pysähtymään jonkun vanhan tutun ääreen, olen aivan pähkinöinä kaikesta kauneudesta ja kertakaikkisesta nerokkuudesta jolla esiäidit ovat itsensä ja perheensä vaatettaneet juhlaan. Mitä enemmän opin, sitä enemmän haluan tietää ja sitä vähemmän tajuan tietäväni. Joka pisto, joka tekniikka, työtapa ja ratkaisu tuntuu kertovan ajoista, paikoista ja ihmisistä joista olen aina halunnut tietää enemmän. Älkääkä edes antako minun aloittaa muinaispuvuista haaveilua... Olen yrittänyt pitää itseni edes vähän remmissä, mutta historiallinen (ja esihistoriallinen...) kansanomainen pukeutuminen on aihe josta haluan tietää kaiken.

Lapsena halusin arkeologiksi tai historiantutkijaksi. Tämä taitaa olla minun tieni edes vähän lähemmäs sen unelman ääreen. Tehdä käsilläni kuten ennen tehtiin, ja päästä sitä tietä kurkistamaan menneiden sukupolvien pään sisään. Toivon että osaan kulkea sitä tietä niin, että se tuo minulle myös leivän pöytään.

Syksyllä alkaa Kansallispukukeskuksen järjestämä Kansallispukuvalmistajakurssi, johon minut on hyväksytty. Tieto kurssin järjestämisestä tuli samana päivänä kun kävin suorittamassa viimeisen artesaanitutkintoon tähtäävän näyttöni Ikaalisissa.

Vähän aikainen valmistujaislahja, mutta takuulla paras mahdollinen.

Nykytekniikka meets ancestral ingenuity... Porakone on oikein hyvä väline puolaamiseen!

Asiakkaan vanhan liivin yksityiskohtia. 

Kato nyt noitakin läppäkörttejä, miten ovat nättejä ku sika pienenä!

Jaahas, ja mitäs sitä on opittu?

Onneksi! Onneksi en ole ikinä kuunaan kullan valkeana väittänyt olevani säännöllinen, ahkera tai kellontarkasti julkaiseva bloggari!

Emmää. Kunniasanalla.

Tämä henkeä pidätellen seurattava jännitysnäytelmä, jota minun käsitöiden täyttämäksi elämäksenikin kutsutaan, on saavuttanut sen pisteen, että artesaanin paperit ovat kourassani muutaman viikon kuluttua!

Valmistujaiset on kyllä juhlittu. Olen nimittäin kuunnellut viisaampien neuvoja, etenkin erästä kesäkutojarouvaa töissä, joka muistuttaa usein, että elämä on lyhyt -jälkiruoka kannattaa syödä ensin. Siispä juhlat kannatti järjestää heti kun viimeinen näyttö oli hyväksytysti läpäisty. Jäävät pian juhlimatta, kuten aikanaan maisteriksi valmistumiseni jäi, kun paperit tulivat kesäkuussa ja seuraava maisteripromootio olisi ollut joulukuussa. Ei juhlituttanut silloin enää, nilkat turvoksissa ja maha pystyssä...

Mutta nyt siis juhlittiin, ja pitkän päivän aikana sain vastaanottaa ilahduttavan monta ystävää jo vuosien takaa, ja oikeastaan kaikilla heillä (ynnä aika monella muullakin) on jokin osansa siinä, että käsitöiden suhteen on saavuttu tähän pisteeseen. Myös uskomattoman monta onnentoivotusta ja lämmintä ajatusta sain vastaanottaa sosiaalisessa mediassa, kun keulin saavutuksella josta itsekin olen vähän ylpeä.

Mutta todettava siis: välillä meinaa unohtua että minunkin kykyyni saavuttaa jotain itselleni merkityksellistä uskoo aika moni ystävä. Se ei saa minua kliseisesti nöyrtymään, vaan päinvastoin suoristamaan selkäni ja pienen hetken verran uskomaan itsekin että ne salaisimmat, suurimmat ja älyttömimmätkin unelmat ovat saavutettavissa.

Riittävän monta sellaista hetkeä, niin saatan hei vielä tulla joksikin!

Opin viimein tekemään myös ulkonäöltään siedettäviä Macaroneja! 

Sitä se kädentaitojen karttuminen teettää...

Kukkien hengissä pitäminen ei vieläkään ole Forténi.

Kotona on käynnissä Deadpool-veikkaus siitä, minkä juhlakukan tapan ensin...

Lähestymme kauden kärkiaikoja, koska vain irtoruusut ovat nuupahtaneet! Punaiset ovat onneksi luomuruusuja, joten ne voi syöttää Kani Koistiselle.