Vähän teetä tarjolla

 On hieman kirpakka olo, joten avaudunpa erinäisistä itselleni valitettavan tutuista olosuhteista, nimityksistä ja ilmiöistä…

Syrjäytyminen on sitä, että joutuu syrjään, yleensä myös omasta elämästään. 

Ei siihen tarvita väkivaltaa, rikostaustaa tai päihdeongelmia, riittää että kuormitus käy ylivoimaiseksi, jaksaminen loppuu ja loppuunpalaminen kaataa, eikä ole vaikkapa työpaikkaa, johon voisi varovasti kokeillen palata, struktuuria joka tarjoaisi tukea ja kannustusta. Loppuun uupuneena on toki ensin helpottavaa todeta että hei, en sittenkään ole korvaamaton. Voin jäädä nukkumaan vielä viikoksi tai kahdeksi. 

Pidemmän päälle se kuitenkin on ylen ahdistavaa, koska jos ei ole korvaamaton tuntuu harvoin olevan edes hyödyllinen. Lähinnä siedetty. 

Ilman mitään päämäärää tai tarkoitusta on vaikeaa kiskoa itseään eteenpäin. Entiset päämäärät ovat menettäneet merkityksensä kriisin heittelyssä ja samaan aikaan koko systeemi viestittää tätä nykyä, että jos et ole hyödyllinen olet haitallinen yhteiskunnan loinen. Puhutaan Toisten Verorahoilla Elävistä, Työtä Vieroksuvista, Sohvalla Makaavista Työttömistä/Pitkäaikaissairaista/Muista Laiskoista.

Työtön nuori oli ostanut lempijoukkueensa kausikortin joka kiskoisi hänet kotoa ihmisten ilmoille, ja huokaili että siihen menikin sitten kaikki rahat, kaurapuurolla seuraavaan kuuhun. Tukevasti työpaikansyrjässä kiinni oleva setämies oli pöyristynyt. Että kehtaa MINUN verorahoillani ostaa TURHUUKSIA! Liikaa maksetaan tukia, jos tällaista tapahtuu! 

Jos ei mielestään ikinä tule tarvitsemaan apua muilta, on toki hyvä arvostella avun saajia ja suuressa viisaudessaan määritellä mikä on toisen elämässä tärkeää tai välttämätöntä. Mikä auttaa kohti parempaa.

Minä olen ollut monta pitkää ja tuskallista vuotta poissa työelämästä mielenterveyskuntoutujana. Joskus esittäydyn sellaisena, ihan vain nähdäkseni hämmennyksen keskustelukumppanin kasvoilla. Kohtelias, pätevän ja älykkään tuntuinen nainen, vaatteet (suunnilleen) siistit ja ryhti suora. Miten niin mielenterveyskuntoutuja?

No katsokaas, kun termillä viitataan yksinkertaisesti ihmiseen joka on toipumassa mielen sairaudesta, jollainen voi iskeä melkein kehen vain jossain elämän vaiheessa. Mielenterveyskuntoutuja ei ole synonyymi homssuiselle ja likaiselle tai omituisesti itsekseen mumisevalle tyypille, jota säikähdit Koskipuistossa. Hänkin voi toki olla meikäläisiä, ja tarvisi sivumennen sanoen kanssaihmisten myötätuntoa enemmän kuin inhoa. Entä jos ensi kerralla hymyilisit hänelle etkä nyrpistäisi nenääsi ja tarttuisi tiukemmin kassiisi? Voisit olla kanssaihmisesi päivän ehkä ainoa ystävällinen ihmiskontakti.

Pitkäaikaistyötönkin olen. Se taas tarkoittaa sitä, että minun on ollut pakko keksiä järkevää ja pinnalla pitävää tekemistä päiviini, vaikka kukaan ei minulle siitä maksa. Työpaikka tarkoittaa useimmille meistä elannon lisäksi aikuisten päivähoitoa, joka pitää henkisesti pinnalla. Valitettavasti työnsaantiin ei ole subjektiivista oikeutta eikä siihen voi saada myönteistä päätöstä sosiaalisista syistä.

Tai voi, mutta silloin se on kuntouttavaa työtoimintaa tai sosiaalista kuntoutusta, josta ei makseta ja jota on tarjolla aika rajoitetusti sekä paikkamäärän että mahdollisten työtehtävien osalta. Elokuun alusta lähtien Tampereella ei muuten ilmaisen työn tekijöille tarjota edes lämmintä ruokaa. Koska Pirha säästää ottaen mallia maan korkeimmasta johdosta, leikkaamalla niiltä joilla ei mitään otettavaa oikeastaan ollut.

Sitten päästäänkin köyhyyteen, joka on väistämätön seuraus sairaudesta ja työttömyydestä.  Köyhyys on valinnanmahdollisuuksien vähäisyyttä, sitä että kaikki on työläämpää eikä missään voi oikaista. Jatkuvaa turvattomuuden tunnetta ja sitä, että jokainen vastoinkäyminen on murskaava umpikuja. Yhteiskunnan maksamien tukien tarkoituksena on hälventää pahinta kurjuutta ja antaa TOIVOA. Antaa se mahdollisuus että asiat vielä muuttuvat parempaan. Pitää pinnalla, kunnes taas saa elämästä kiinni. 

Sitten jos saakin sen työhaastatteluun jonain kauniina päivävä, tukien ansiosta pitäisi olla varaa ostaa ehjä paita ja siistit housut sitä varten. Tai bussikortti, jolla pääsee sinne työhaastatteluun. Tuilla pitäisi olla varaa syödä ja ostaa lääkkeensä ja vaikka pimennysverhot että saa kesälläkin nukuttua. Tuet ovat sitä varten että voi pitää huolta itsestään silloinkin kun on vaikeaa, niin että olisi vielä joskus kykenevä enempäänkin. Tuki hädänalaisille on panostus tulevaisuuteen ja yhteiskunnan turvallisuuteen eikä “ilmaista rahaa laiskoille”, kuten hämmentävän moni oikeistopoliitikko ja omasta haavoittumattomuudestaan varma äänestäjä tuntuu ajattelevan.

Ihmisiksi olemisen sietämätön keveys

 

Minun lapsuudestani kerrotaan perhepiirissä hassunhauskoja tarinoita. Kuten se kerta kun huusin limpparia niin, että Rinkebyn keskusta raikui. Mikä tahansa limppari ei kelvannut, vaan olisin halunnut tölkin, koska se tuntui, kuulosti ja maistui eriltä enkä ollut sellaista koskaan saanut. Nepsyt ymmärtää eron, aikuiset eivät silloinkaan ymmärtäneet.  “Pullossa on halvempaa, samaa limpparia se on” totesivat aikuiset ja kun menin tästä jumiin, minulle ensin naurettiin ja sitten suututtiin. Kaksi aikuista huutaa ja retuuttaa raivoavaa ja rimpuilevaa viisivuotiasta, joka ei tottele kun käsketään rauhoittua. Yhtä aikuista hävettää ja suututtaa, ja senkin saa lapsi kuulla. Ja lapsi huutaa itsensä uuvuksiin, kun kukaan ei ensin kuuntele mitä yritän sanoa, ja sitten auta rauhoittumaan. 

Aikuisten mielestä olin naurettava, nolo, huonokäytöksinen, itsepäinen ja väärässä. Ei aina saa kaikkea mitä haluaa, heidän huutamisensa oli sitä kasvattamista.

Minä olin jumissa oman pääni sisällä tunnemyrskyssä, joka pelotti ja oli tuskallinen, tietäen siihenastisen kokemukseni pohjalta, että olen viallinen kun en pysty lopettamaan, eikä kukaan minua auta tai edes kuuntele, ellen pysty rauhoittumaan. Mikä oli mahdotonta, kun ei kukaan antanut siihen keinoja ja apua. Mitään tästä en osannut sanoittaa.

Nepsyjumit ovat siitä hauskoja, että niille ei etenkään lapsena todellakaan voi mitään, eikä niitä lopeteta kurinpidolla, koska kyse on siitä, että hermosto ei fyysisesti kykene eikä osaa rauhoittaa itseään. Siihen tarvitaan aikuisen kärsivällistä apua ja paljon harjoitusta. 

On lisäksi ihan turha tuhahdella ja pyöritellä silmiään lamaantuneelle ja jähmettyneelle nepsylle. Me teemme sitä ihan itse ja varmasti julmemmin kuin kukaan ulkopuolinen voisi. 

Isänisä oli perheeni ja siihenastisen elämäni luultavasti vaikuttavin ihminen, jonka kuolema muutti koko elämänpiirin ja lopetti lapsuuteni sellaisena, kun olin sen käsittänyt siihen asti.

En itkenyt hänen hautajaisissaan. Tunteita ei vaan tullut, eikä kyyneleitä. Tiesin järjellä ajatellen olevani surullinen, mutta sisällä oli autiota. Minua hävetti, kun en taaskaan osannut olla niinkuin piti. 

Itkin kaikkea muuta niihin aikoihin. Itkin ja raivosin, kun lampaat hävitettiin, mukaanlukien minulle nimikoksi luvattu nuori pässi. Surin, kun heinät tehtiin siitä lähtien paalaamalla, eikä enää ollut irtoheinäkasoja joissa saattoi hyppiä. Suutuin kyyneliin, kun minä ja serkkuni emme saaneet omia kukkakimppuja laskettavaksi arkulle. Menin tolaltani kaikista muutoksista, jotka aiheutuivat isänisäni kuolemasta, ja sain joka kerta vihaisen käskyn lopettaa, kun tässä on oikeitakin murheita. 

Minun suruni oli vääränlaista ja ilmeni väärissä paikoissa. Häpesin ja yritin hillitä itseni paremmin. Ymmärrystä, ohjausta tai lupaa omanlaiseeni tuntemiseen en saanut. Kun aikuisilla oli niitä oikeitakin murheita, jotka ilmaistiin hyväksyttävästi oikeissa paikoissa. 

Isompana opin sulkemaan tunteet ulos. Pidin pään kylmänä enkä pystynyt tuntemaan silloinkaan, kun se olisi ollut sallittua. Olin tasainen, hauska, auttavainen, kohtelias, kaikki aistit virittyneenä tulkitsemaan muiden reaktioita. Mitä vain, että en tuntisi itseäni vääränlaiseksi kaikkialla. Että osaisin olla ihmisiksi.

Oman jähmettyneen nepsy-itseni ohjailu (nyt kun alan ymmärtää mistä on kyse) muistuttaa todellakin taaperon tai vauhkon eläimen käsittelyä. Hellästi, askel kerrallaan, ennen kaikkea rauhoitetaan ja sitten vasta houkutellaan toimimaan. Aivan helvetillistä hommaa kärsimättömälle, kun ei riitä että varoo sanojaan ja eleitään vaan turhautumista ei saa päästää edes ajatuksiin. Kyllähän sisäinen vauhko taapero näkee myös pään sisäisen hampaiden kiristelyn ja sitten homman saa aloittaa alusta. 

Voi lamaannukseen ja jumiin toki saada liikettä myös terävällä käskytyksellä ja pelolla. Se vain ei kanna määräänsä pidemmälle ja opettaa käskytettävälle tasan sen, että olet huono jos et pysty tähän, sietäisit hävetä puutteellisuuttasi. Hätätilanteissa tämäkin tapa on joskus tarpeen, mutta ei pelkällä hälytystilalla voi elämäänsä suorittaa. Ennen pitkää tulee seinä vastaan.

Siksi juuri nepsyt palavat niin herkästi loppuun, että yksinkertaisissakin arjen asioissa turvaudumme pakkoon ja adrenaliininhöyryiseen hälytystilaan. Ei meille ole usein vaihtoehtojakaan esitelty. On vaan pitänyt Olla Ihmisiksi ja Hoitaa Velvollisuutensa, maksoi mitä maksoi.

Pupu Tupunasta se alkoi

 Olen aina rakastanut kirjoja ja lukemista. Juoksin kuulemma kaikkia ovesta sisään tulevia vastaan loppuunrakastettu äitiyspakkauksen lorukirja käsissä ja hoin Ue! Ue! heti kun kävelemään opin. En muista lukemaan oppimista, tai sellaista aikaa etten olisi osannut lukea.

Eli jep. Olin just se raivostuttava taapero, joka puuttuu haukkana jokaiseen iltasadunlukijan tekemään oikaisuun tai virheeseen: “Ei siinä sillai lue, siinä lukee näin!” Aika varhain sain kehotuksen lukea Pupu Tupunani itse, kun kerran osaan.

Kirjamakuni oli lapsena(kin) melko vaihteleva, ja syyt tarttua johonkin tiettyyn kirjaan usein aika erikoisia. 

Henri Charrieren omaelämäkerrallinen Vanki nimeltä Papillon oli pitkään suosikkikirjani. Luin sen ensi kertaa kuusivuotiaana, koska Tummuni kielsi minua lukemasta sitä ja siirsi punakantisen opuksen ylähyllylle ulottumattomiini. Ensimmäisen tilaisuuden tullen (huonokäytöksinen sonnimullikka Taneli karkasi liekasta taas kerran, ja aikuiset lähtivät porukalla sitä pyydystämään) kipusin Tummulan kirjaston hyllyjä pitkin ja piilotin Papillonin paitani alle. Yleisessä härdellissä oli helppoa salakuljettaa se pihan poikki kotiin, jossa vanhemmat kai luulivat sen olevan toistensa jäljiltä, eivätkä ylipäätään juuri sensuroineet lukemisiani. 

En usko, että olisin juuri sitä kirjaa tullut lukeneeksi, ellei sitä olisi minulta erikseen kielletty. Että kiitos siitä Tummun paheksunnalle.

Lukemiseen ylipäätään kyllä kannustettiin ja kirjoja oli tarjolla ja saatavilla. Kävin vähän vanhempana Tummuni kanssa paljon keskusteluja ja välillä tulisiakin väittelyitä kirjoista. Perinne jatkui aikuisiälleni asti, hänen kuolemaansa saakka. Edelleen tulee vastaan kirjoja, jotka haluaisin hänellä luettaa ja kuulla hänen mielipiteensä, ihan vain ollakseni eri mieltä.

ADHD on diagnosoimattomanakin tehnyt luettavan löytämisestä haasteellista: minulle on edelleen täysin mustaa magiaa se, millä perusteella pääni valitsee minkä kirjan kulloinkin voin aloittaa ja mihin keskittyä. Pakottaa ei voi, vain odottaa parempaa hetkeä. Kirjastossa kuljen kuin paraskin keittiömestari vihannestorilla: hypistelen tätä, kokeilen vähän tuota, ehkä maistelen jotain uutta tai etsin kauden kasviksista vanhan suosikin helpoksi välipalaksi. Ajantajun ja useiden tuntien kadottaminen hyllyjen väliin on vähintään yhtä ihanaa kuin itse lukeminen, vaikka joskus en saa valittua mitään luettavaa, tai huomaan jotain lainattuani että eihän tämä innostakaan nyt yhtään. 

Esimerkiksi Taru sormusten herrasta oli älyttömän vangitseva ja upea kirja, kun viimein sain sen luettua varhaisteininä. Silti vaati ainakin kymmenkunta yritystä, ennen kuin jotain naksahti paikalleen ja pääsin ensimmäistä lukua pidemmälle. Moni kehuttu klassikko odottaa vieläkin läpipääsyä anarkistisesta valintaprosessista, johon minulla ei ole veto-oikeutta.

Tässä välissä on ollut myös monia vuosia joina en ole juuri lukenut. Olen kuunnellut luentoja ja äänikirjoja käsitöitä tehdessäni, mutta mieli on ollut liian levoton että olisin tarttunut kirjaan ja keskittynyt vain siihen. Vähän jo surin, että olen lopullisesti menettänyt lukemisen nautinnon ahdistukselle ja tarpeelle tehdä koko ajan jotain käsillä. Sitten menin niin rikki, että äänikirjat ja käsityötkin alkoivat ahdistaa.

Loppuunpalamisen mustasta pilvestä on hiljalleen löytynyt hopeareuna. On ollut pakko opetella hidastamaan, laskemaan kierroksia, olemaan vain, ilman pakkoa tehdä ja saada koko ajan valmiiksi. Mikäpä siihen parempi lääke ja keino kuin lukeminen? Ihan kokonaisten kirjojen, paperille musteella painettujen, jotka tuoksuvat elämän parhaille hetkille. Lukemiseen ei minulla liity mitään pahoja muistoja, ja kirja on moniaistillinen media, ainakin näin nepsylle. Kirjojen sivut tuntuvat sileälle tai karhealle, tuoksuvat uudelle tai vanhalle, kannet vaihtelevat ja joka kirjan avaaminen ja sivujen kääntäminen kuulostaa vähän erilaiselta. Lukeminen on parasta stimmausta.

Lukeminen on nautinto ja tahdon pitää sen sellaisena. Pakottomana, vapaana odotuksista ja säännöistä. Joitain kirjoja luen uudelleen ja uudelleen, niiden maailmaan astun kuin vanhojen ystävien keskelle. Jos kirja ei huvita, jätän sen kesken tuntematta minkäänlaista pistoa sydämessäni. Huomaan myös, että mitä enemmän luen, sitä vähemmän siedän nettimaailman vilkkuvia värejä ja valoja, jatkuvaa liikkuvan kuvan ja väkisin syötetyn äänen tulvaa. Minä haluan nauttia viihteeni ja tietoni maailmasta omaan tahtiini, liikkumattomana ja mielellään mustavalkoisena tekstiblokkina, jota ei ole pureskeltu valmiiksi.

Yrittäiskö enemmän vai paremmin?

 Joskus (valitettavan usein edelleen) on Tyhjiä päiviä, jolloin kaivo on kuiva heti aamusta. 

Kroppaa jomottaa, vatsaa vääntää, kaikki tuntuu ylivoimaiselta tai ihan vaan turhalta. Yön aikana toiveikkuus on päässyt karkaamaan näkymättömiin, piiloon painajaisilta joita en aamulla yleensä muista. Stressihormonisuihku heti silmien avaamisen jälkeen on kuin avaisi ikkunan ja saisi kivisateen niskaansa samoin tein.

Lauluntekijän sanoin; tekee mieli vetää peitto yli pään ja hautautua alle kivisen kuoren. 

Koska ei jaksais kaivautua poiskaan.

Sellaisina aamuina on kultaakin arvokkaampaa, jos kalenterissa lukee joku meno, melkolailla sama mikä, kunhan se ajaa liikkeelle. Samalla reissulla voi houkutella, patistella, kiristää tai komentaa itsensä käymään kaupassa. Jos tähän komboon saa vielä kolmanneksi suoritettua jotain kotityötä, kuten pestyä koneellisen pyykkiä, ollaan jo voiton puolella. Ei se päivä siitä hymyiksi ja auringonpaisteeksi muutu, mutta oma olo on vähän siedettävämpi. 

Joskus taas ainoa vastaus on todella painua takaisin pehkuihin ja nukkua pitkälle iltapäivään. Niin paljon kuin puolitoista kertaa kellon ympäri nukkuminen ottaakin päähän, pohjaton väsymys on välillä parempi kuin pohjaton ahdistus. 

Lienee hitaan toipumisen merkkejä sekin, että yhdestä vituiksi menneestä päivästä ei mene enää totaalisesti jalat alta ja katoa usko kaikkiin saavutuksiin. Aamut tuppaavat olemaan vähän perseestä, mutta sådant är livet nu, toivottavasti joskus ei enää ole.

Vähän on parempi kuin ei mitään. Vaikea läksy oppia turhautumisherkälle, mustavalkoiseen ajatteluun ja krooniseen, halvauttavaan perfektionismiin taipuvaiselle nepsylle. Vähän sinnepäin tekeminen, keskeen jättäminen, parin mukin koneeseen heittäminen (muista kuin keskittymisen herpaantumiseen liittyvistä syistä) tuntuu vain niin tosi väärältä. On vaikea saada tyydytystä tehdystä työstä, jos näkyvissä on edelleen tuhat tekemätöntä. 

Koska ADHD, motivaatiota tylsiin hommiin ei muutenkaan ole häävisti. Yleisesti ottaen saan patani jumiin jo ajatellessa jotain työtä, joka pitää tehdä aina vaan uudestaan eikä se ikinä tule valmiiksi. Kuten kaikki normaalin elämän ylläpitämiseen vaadittu siivoaminen, kokkaaminen, pyykkääminen ja muu ylläpitotyö. 

Yäck. Lukisin mielummin kirjan tai seitsemän siitä, miten nämä hommat hoidettiin muinaisessa Mesopotamiassa tai miten kokataan avotulella. Tai laatisin excelin lempiresepteistäni. Mutta kotityöt ovat siitä perseestä että niiltä piiloutuminen ei saa niitä piiloutumaan. 

Tyhjissä päivissä on joskus se hyvä puoli, että jos onnistuu vetämään itseään oikeista naruista, silloin saa tehtyä tylsiäkin hommia. Sama sen nyt enää väliä, fiilis on paska muutenkin eikä motivaatiota ole mihinkään luonnostaan. Etenkään mihinkään sellaiseen, joska tulos on kaukana tulevaisuudessa ja epävarma. Silloin juonikas sisäisen nepsytaaperon ohjaaja iskee ja vakuuttaa vastahakoisen hoidokkinsa pyykinpesun, imuroinnin tai tiskipöydän siivoamisen meditatiivisesta voimasta. Rutiininomainen, yllätyksetön toiminta tyynnyttää kunhan tekemisen syrjästä saa kiinni.

Sisäinen työnjohtajani on oppinut myös antamaan kiitosta edes yrittämisestä. Ainakin välillä. Siitä tuntuu olevan olennaisesti enemmän apua kuin itselleen huutamisesta ja väkisin puskemisesta. Jatkan varovaista tutkimustyötä löytääkseni parhaan tavan elää itseni kanssa samassa päässä, ja tämä taitaa olla aika tärkeä oppitunti itseni ohjailuun.