Olen joutunut menneinä vuosina muutamaankin otteeseen tilanteeseen, jossa on pakko pohtia mitä ihmettä sitä tekisi elantonsa eteen. Moni on kysynyt, olenko harkinnut opettajan töitä. Vastaus on että en ole. Enkä harkitse.
Ensinnäkin uskon vahvasti pätevöitymiseen koulutuksen kautta lahjakkuuden korvikkeena. Minä en ole synnynnäinen opettaja ja edessä olisi lisäopintoja. (eipä sillä, opiskelu on AINA kiehtovaa ja kasvatustieteissä paljon innostavia kysymyksiä, mutta kiinnostukseni on kääntäjän "haluan tietää kaikesta"-kiinnostusta.) Tämä on aika hyvä syy esitettäväksi ulkopuolisille. Ei ole opettajan pätevyyttä. Piste. Lisäselitykset eivät ole tarpeen. Tai niinhän sitä luulisi...
No miksi en sitten hankkinut pätevyyttä opiskeluaikana?
1. Pedakoomikon papereita ei jaeltu kelle vain. Kieltenopiskelijoilta vaadittiin jopa sellaisia kieliä, joita joku itse asiassa opiskelee kouluissa... Pelkällä venäjällä ei siis mitään jakoa.
2. Eipä tullut selvin päin mieleen, kun sivuainepätkiä kertyi muutenkin aika kummallisen paljon.
3. En halunnut opettajaksi.
Suurimmat puutteeni opettajana olen tiennyt jo pitkään. Minulla ei riitä kärsivällisyyttä artikuloida riittävän selkeästi rautalangasta puupäille, joita ei kiinnosta. Polttaisin päreeni noin vartissa ja ilmoittaisin kuuluvalla ja selkeällä äänellä, että jos ei nappaa, niin poistukaa. Ja käsittääkseni peruskouluissa suurin funktio on pitää kersat luokissa ja pois pahanteosta. Niin, ja sitten pitäisi vielä opettaa niille jotain. Olen myös itse yleisesti ottaen sen verran nopea oppimaan (koulussa ainakin), että minulle olisi hankalaa ymmärtää että kaikki eivät ehkä tajua ensimmäisestä selityksestä. Puhumattakaan siitä, että opetettavien pohjatiedot ovat varsin erilaiset sekä keskenään että omieni kanssa. Aika rasittavaa muistaa koko ajan, että kaikki eivät ehkä ole alakouluikäisinä riemusta hihkuen lukeneet antiikin taruja ja suunnilleen kaikkea muutakin mitä ovat käsiinsä saaneet...
Sitten pitäisi vielä olla esimerkkinä, herranjestas! Olen pistänyt nokkani lyhyesti päiväkotimaailmaan työntekijän näkökulmasta ja opin huomattavan paljon siitä, miten pitää pokkansa kun opettaa sääntöjä joita itse pitää naurettavina ja kyseenalaisina. Opettajana törmäisin tähän jatkuvasti.
Ahdistun syvästi ajatuksesta, että minun täytyy esimerkin vuoksi noudattaa sääntöjä joita a) pidän naurettavina ja b) en todellakaan halua noudattaa. Olen aikuinen (ikäni puolesta) hitto vie! Olen jo lusinut sen ajan, jolloin piti seurata sääntöjä torumisten uhalla. Se otti päähän jo silloin, kun tiesin (tai luulin: kyse oli kuitenkin teini-ikäisestä, joten turhaa hybristäkin saattoi olla mukana) että pystyn varsin hyvin huolehtimaan itsestäni ja tekemään järkeviä valintoja ilman jäykistelevää "näin nyt vaan täytyy tehdä" periaateviidakkoa. Silloin olin kuitenkin kiltti tyttö ja pidin suuni kiinni. Nykyisin en näe tarvetta sellaiseen teeskentelyyn.
Eli älkää usuttako minua enää opettajan uralle, jooko. Heittäisin joko kaikki kersat pihalle toivottomina tapauksina tai sitten nostattaisin koko lauman kapinaan. Tai ehkä hankkisin itselleni jälki-istuntoa käymällä salatupakalla koulun alueen laitamilla. Vähintään saisin vihollisia opettajanhuoneessa kyseenalaistamalla suureen ääneen tunnustuksellisen uskonnonopetuksen oikeutuksen. Minusta tulisi todella onneton ope.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti