Tasa-arvoa roskapusseille

Minua ei tulla muistamaan suurin otsikoin tasa-arvoliikkeen historiassa.
Ai miksikö? No koska nain feministiäidin pojan. On kohtis vaikeata vaahdota kotitöiden tasaisesta jakamisesta ja miesten ja naisten töihin jakamisen epäreiluudesta, kun toinen olettaa ilman muuta, että kaikki tekevät kaikkea. Siis silloin kun fiilis iskee. Onneksemme olemme molemmat melko laiskoja kotitöiden suhteen. Jos jollakulla on valitettavaa siisteydestä, neuvomme mieluusti tien siivouskomerolle.

Homma tuntuu suorastaan välillä keikahtavan päälaelleen. On todella noloa huomata joskus olevansa se nihkeilevä konservatiivi, joka jättää auton renkaiden vaihtamisen miehelle huonojen tekosyiden varjolla. No, apupyörät lapsen polkupyörään sentään asensin.

Kun tilanne nyt sitten vielä on se, että minä olen töissä (usein pitkää päivää) ja mies opiskelee, niin lapsen päikkysuhteet lepäävät hänen harteillaan. Minä ehdin käydä hoitopaikassa ehkä kerran viikossa maksimissaan. Isi tuo, isi vie, isi pukee ja useimmiten ruokkiikin. En halua heittäytyä natkuttamaan työn laadusta, kun en kuitenkaan ole itse sitä tekemässä. Eihän mieskään murmattanut minulle lapsen ryönäisestä paidasta, kun olin äitiyslomalla.

No hyvä on, ehkä sitä välillä tulee vähän ääneen ihmeteltyä tiettyjä esteettisiä ratkaisuja. Pyrin kuitenkin pidättäytymään kommenteista. Tasa-arvon nimissä. Sitäpaitsi nykyisin omistuisesta estetiikasta voi usein syyttää nelivuotiasta itseään. Ja sehän on vain lapsen luovuutta.


Kodin siisteys (tai siivottomuus, miten vain) on selkeästi yhteisillä harteilla. Miehen hommaa on tavaroiden järjestely, koska häneen ei heti iske epätoivo ja siivous-ocd (tämä on tila, jossa tavaroiden järjestely aloitetaan tyhjäämällä kaikki hyllyt ja laatikot ja siivoamalla ne. Tavarat järjestellään takaisin aakkos-, kronologiseen- tai värikoodien mukaiseen järjestykseen. Aikaa menee, hermot menee, valmista ei tule). Minä puunaan keittiön ja saunan ja vessan ihan mieluusti, kunhan pääsen siitä hommasta. Huono puoli lähes täydellisessä siivoustasa-arvossa on, että jos olemme kumpikin vuoron perään kiireisiä ja eri aikaan kotona, niin silloin siivoamista ei tapahdu. Piste.

Pyykinpesu on miehelleni vähän niinkuin renkaiden vaihto minulle: varmasti se sujuisi, mutta huonoilla tekosyillä ("en mä tiedä mitä voi pestä yhdessä") homman voi väistääkin.

Joka parisuhteessa on akilleen kotityökantapäänsä. Minulle se on roskapussin asettelu. En voi sietää miten kuten paikalleen tungettua pussia. Reunat pitää TAITTAA SANGON REUNAN YLI ULKOPUOLELLE. Perkele. Muuten puolet roskista menee ohi ja pussi painuu kasaan. Rehellisyyden nimissä on tosin sanottava, että kärsin PMS:tä, joten kaksi viikkoa kuukaudessa en voi sietää juuri mitään. Muuten olen ihan kiva kunnes minuun tutustuu.

Minun tavoistani varmaan ärsyttävin mieheni mielestä on puolipitoiset vaatteet: niitä lojuu kämpässä vähän siellä täällä. Koskaan ei tiedä koska niitä tarvitaan ja työvaatteet on kiva vaihtaa kotivaatteisiin heti alakerrassa. Tämä voi olla ylivoimaista henkilölle, joka pitää vaatetta kunnes se menee pyykkiin ja ottaa sitten käyttöönsä seuraavan vastaavan.

Tästä kaikesta ällöttävästä harmoniasta huolimatta en missään olosuhteissa allekirjoittaisi muorini tokaisua keskustellessamme kerran Kaari Utrion kolumneista. Hän totesi ettei koskaan ole ollut feministi, kun ei ole ollut tarvetta: häntä on kohdelleet miehet hyvin.

Point missed. Minä yritän arvostaa sitä tasa-arvoa jonka ennen eläneet ovat saavuttaneet. Haluan itse tehdä voitavani sen eteen, että tyttäreni ja mahdolliset muut lapseni, pojat ja tytöt, voisivat tehdä valintansa omien taipumustensa mukaan eivätkä sen mukaan, mikä "sopii" jollekin sukupuolelle, tai mitä "ihmiset sanovat". Toivon mukaan sekaisessa kodissa asuminen ja roskapussikeskustelun jatkuva kuunteleminen opettaa sekin heille jotain.

Miksi Minusta Tulisi Tosi Surkea Opettaja

Olen joutunut menneinä vuosina muutamaankin otteeseen tilanteeseen, jossa on pakko pohtia mitä ihmettä sitä tekisi elantonsa eteen. Moni on kysynyt, olenko harkinnut opettajan töitä. Vastaus on että en ole. Enkä harkitse.

Ensinnäkin uskon vahvasti pätevöitymiseen koulutuksen kautta lahjakkuuden korvikkeena. Minä en ole synnynnäinen opettaja ja edessä olisi lisäopintoja. (eipä sillä, opiskelu on AINA kiehtovaa ja kasvatustieteissä paljon innostavia kysymyksiä, mutta kiinnostukseni on kääntäjän "haluan tietää kaikesta"-kiinnostusta.) Tämä on aika hyvä syy esitettäväksi ulkopuolisille. Ei ole opettajan pätevyyttä. Piste. Lisäselitykset eivät ole tarpeen. Tai niinhän sitä luulisi...

No miksi en sitten hankkinut pätevyyttä opiskeluaikana?
1. Pedakoomikon papereita ei jaeltu kelle vain. Kieltenopiskelijoilta vaadittiin jopa sellaisia kieliä, joita joku itse asiassa opiskelee kouluissa... Pelkällä venäjällä ei siis mitään jakoa.
2. Eipä tullut selvin päin mieleen, kun sivuainepätkiä kertyi muutenkin aika kummallisen paljon.
3. En halunnut opettajaksi.

Suurimmat puutteeni opettajana olen tiennyt jo pitkään. Minulla ei riitä kärsivällisyyttä artikuloida riittävän selkeästi rautalangasta puupäille, joita ei kiinnosta. Polttaisin päreeni noin vartissa ja ilmoittaisin kuuluvalla ja selkeällä äänellä, että jos ei nappaa, niin poistukaa. Ja käsittääkseni peruskouluissa suurin funktio on pitää kersat luokissa ja pois pahanteosta. Niin, ja sitten pitäisi vielä opettaa niille jotain. Olen myös itse yleisesti ottaen sen verran nopea oppimaan (koulussa ainakin), että minulle olisi hankalaa ymmärtää että kaikki eivät ehkä tajua ensimmäisestä selityksestä. Puhumattakaan siitä, että opetettavien pohjatiedot ovat varsin erilaiset sekä keskenään että omieni kanssa. Aika rasittavaa muistaa koko ajan, että kaikki eivät ehkä ole alakouluikäisinä riemusta hihkuen lukeneet antiikin taruja ja suunnilleen kaikkea muutakin mitä ovat käsiinsä saaneet...

Sitten pitäisi vielä olla esimerkkinä, herranjestas! Olen pistänyt nokkani lyhyesti päiväkotimaailmaan työntekijän näkökulmasta ja opin huomattavan paljon siitä, miten pitää pokkansa kun opettaa sääntöjä joita itse pitää naurettavina ja kyseenalaisina. Opettajana törmäisin tähän jatkuvasti.
Ahdistun syvästi ajatuksesta, että minun täytyy esimerkin vuoksi noudattaa sääntöjä joita a) pidän naurettavina ja b) en todellakaan halua noudattaa. Olen aikuinen (ikäni puolesta) hitto vie! Olen jo lusinut sen ajan, jolloin piti seurata sääntöjä torumisten uhalla. Se otti päähän jo silloin, kun tiesin (tai luulin: kyse oli kuitenkin teini-ikäisestä, joten turhaa hybristäkin saattoi olla mukana) että pystyn varsin hyvin huolehtimaan itsestäni ja tekemään järkeviä valintoja ilman jäykistelevää "näin nyt vaan täytyy tehdä" periaateviidakkoa. Silloin olin kuitenkin kiltti tyttö ja pidin suuni kiinni. Nykyisin en näe tarvetta sellaiseen teeskentelyyn.

Eli älkää usuttako minua enää opettajan uralle, jooko. Heittäisin joko kaikki kersat pihalle toivottomina tapauksina tai sitten nostattaisin koko lauman kapinaan. Tai ehkä hankkisin itselleni jälki-istuntoa käymällä salatupakalla koulun alueen laitamilla. Vähintään saisin vihollisia opettajanhuoneessa kyseenalaistamalla suureen ääneen tunnustuksellisen uskonnonopetuksen oikeutuksen. Minusta tulisi todella onneton ope.