Oi vanhemmuus...

Eksyin lueskelemaan vauvalehtiä tässä päivänä eräänä, ja erityisesti mieleen jäi artikkeli vanhemmuudesta. Usealta pariskunnalta oli kysytty, millaisina vanhempina he näkevät itsensä ja toisensa. Vaikutuksille alttiina jäin miettimään, mitä sellaiseen kysymykseen vastaisin itse, ja mitä vastaisi toinen puoliskoni.

Yhden melkein viisivuotiaan kahtena vanhempana vanhemmuus tuntuu tällä hetkellä olevan jotain, joka tapahtuu siinä muun toiminnan ohessa. Esimerkiksi siivous ja juuri hankitun rintamamiestalon remontointi tuottaa paljon enemmän päänvaivaa. Lapsi on vain lisäkohta arjen järjestämisen pöytäkirjassa: tänään mennään repimään yläkerran lattiaa. Tuleeko M mukaan vai meneekö mummulaan? Yleensä kysymme tytöltä itseltään (vaikka myönnettävä on, että joskus tulee ohjailtua vastausta toivottuun suuntaan) ja toimimme sitten sen mukaan.

Toki se että lapsi on olemassa, muuttaa monia käytännön juttuja. Itsensä nyt saa aina jotenkin huollettua projektien lomassa, mutta käytäntö on osoittanut, että tyttönen tulee äitiinsä, mitä tulee esimerkiksi verensokerin liialliseen laskuun. Mikään ei silloin ole hyvin, joten asiasta olisi hyvä huolehtia säännöllisesti ihan kaikkien viihtymisen vuoksi. On kuitenkin vaikea vastata analysoivaan kysymykseen, kun arki järjestyy ympärillä aina jollain tavalla ja työt ja remontti syövät keskittymistä.

En oikein itsekään tiedä millainen vanhempi olen. Hyvä-huono -vertailuun en halua lähteä koska se on aivan loputon suo, jossa päädytään tukkanuottasille kaikkien eri tavalla ajattelevien kanssa. Synkkinä itsetutkiskelun hetkinä päädyn kyllä miettimään, olenko riittävän huolehtiva ja johdonmukainen. Aavistusta enemmän tuulella käyvänä koen huonoa omatuntoa aina kun kaadan oman pahan mieleni perheenjäsenteni niskaan. Sehän on sitä paitsi epäjohdonmukaista kasvatuskäyttäytymistä, jos yhtenä päivänä naaman maalaaminen tusseilla kirjavaksi on vähän hassua ja toisena päivänä maailmanluokan katastrofi ja todella tyhmä juttu!

Ehkä onnistun pääsemään kuin koira veräjästä, jos en tee tällaisista asioista Periaatteita. Periaatteitahan pitää seurata sokeasti hamaan hautaan, vaikka ne osoittautuisivat täysin kelpaamattomiksi arkeen. Silloin saan välillä nauraa ja välillä suuttua samasta asiasta, jos perusteena on oma tunteeni asiasta. Ehkä.

Onko vanhemmuus edes muuttanut minua, tehnyt minusta Vanhempaa? Tavallaan, kategorisesti kyllä, mutta kokisin lapsen kanssa elämisen olevan elämän olosuhde, joka kasvattaa minua ihmisenä siinä missä moni muukin asia. Miksi siitä pitää tehdä jotakin erillistä, muusta elämästä täysin poikkeavaa ja rakettitiedettä? Virheistään pitäisi ottaa oppia, oli sitten kyse ihmissuhteista, rakentamisesta, puutarhanhoidosta, työnteosta, autolla ajamisesta tai lastenkasvatuksesta.

Ja tekemisiensä seuraukset on jokaisen kannettava.

Tasa-arvoa roskapusseille

Minua ei tulla muistamaan suurin otsikoin tasa-arvoliikkeen historiassa.
Ai miksikö? No koska nain feministiäidin pojan. On kohtis vaikeata vaahdota kotitöiden tasaisesta jakamisesta ja miesten ja naisten töihin jakamisen epäreiluudesta, kun toinen olettaa ilman muuta, että kaikki tekevät kaikkea. Siis silloin kun fiilis iskee. Onneksemme olemme molemmat melko laiskoja kotitöiden suhteen. Jos jollakulla on valitettavaa siisteydestä, neuvomme mieluusti tien siivouskomerolle.

Homma tuntuu suorastaan välillä keikahtavan päälaelleen. On todella noloa huomata joskus olevansa se nihkeilevä konservatiivi, joka jättää auton renkaiden vaihtamisen miehelle huonojen tekosyiden varjolla. No, apupyörät lapsen polkupyörään sentään asensin.

Kun tilanne nyt sitten vielä on se, että minä olen töissä (usein pitkää päivää) ja mies opiskelee, niin lapsen päikkysuhteet lepäävät hänen harteillaan. Minä ehdin käydä hoitopaikassa ehkä kerran viikossa maksimissaan. Isi tuo, isi vie, isi pukee ja useimmiten ruokkiikin. En halua heittäytyä natkuttamaan työn laadusta, kun en kuitenkaan ole itse sitä tekemässä. Eihän mieskään murmattanut minulle lapsen ryönäisestä paidasta, kun olin äitiyslomalla.

No hyvä on, ehkä sitä välillä tulee vähän ääneen ihmeteltyä tiettyjä esteettisiä ratkaisuja. Pyrin kuitenkin pidättäytymään kommenteista. Tasa-arvon nimissä. Sitäpaitsi nykyisin omistuisesta estetiikasta voi usein syyttää nelivuotiasta itseään. Ja sehän on vain lapsen luovuutta.


Kodin siisteys (tai siivottomuus, miten vain) on selkeästi yhteisillä harteilla. Miehen hommaa on tavaroiden järjestely, koska häneen ei heti iske epätoivo ja siivous-ocd (tämä on tila, jossa tavaroiden järjestely aloitetaan tyhjäämällä kaikki hyllyt ja laatikot ja siivoamalla ne. Tavarat järjestellään takaisin aakkos-, kronologiseen- tai värikoodien mukaiseen järjestykseen. Aikaa menee, hermot menee, valmista ei tule). Minä puunaan keittiön ja saunan ja vessan ihan mieluusti, kunhan pääsen siitä hommasta. Huono puoli lähes täydellisessä siivoustasa-arvossa on, että jos olemme kumpikin vuoron perään kiireisiä ja eri aikaan kotona, niin silloin siivoamista ei tapahdu. Piste.

Pyykinpesu on miehelleni vähän niinkuin renkaiden vaihto minulle: varmasti se sujuisi, mutta huonoilla tekosyillä ("en mä tiedä mitä voi pestä yhdessä") homman voi väistääkin.

Joka parisuhteessa on akilleen kotityökantapäänsä. Minulle se on roskapussin asettelu. En voi sietää miten kuten paikalleen tungettua pussia. Reunat pitää TAITTAA SANGON REUNAN YLI ULKOPUOLELLE. Perkele. Muuten puolet roskista menee ohi ja pussi painuu kasaan. Rehellisyyden nimissä on tosin sanottava, että kärsin PMS:tä, joten kaksi viikkoa kuukaudessa en voi sietää juuri mitään. Muuten olen ihan kiva kunnes minuun tutustuu.

Minun tavoistani varmaan ärsyttävin mieheni mielestä on puolipitoiset vaatteet: niitä lojuu kämpässä vähän siellä täällä. Koskaan ei tiedä koska niitä tarvitaan ja työvaatteet on kiva vaihtaa kotivaatteisiin heti alakerrassa. Tämä voi olla ylivoimaista henkilölle, joka pitää vaatetta kunnes se menee pyykkiin ja ottaa sitten käyttöönsä seuraavan vastaavan.

Tästä kaikesta ällöttävästä harmoniasta huolimatta en missään olosuhteissa allekirjoittaisi muorini tokaisua keskustellessamme kerran Kaari Utrion kolumneista. Hän totesi ettei koskaan ole ollut feministi, kun ei ole ollut tarvetta: häntä on kohdelleet miehet hyvin.

Point missed. Minä yritän arvostaa sitä tasa-arvoa jonka ennen eläneet ovat saavuttaneet. Haluan itse tehdä voitavani sen eteen, että tyttäreni ja mahdolliset muut lapseni, pojat ja tytöt, voisivat tehdä valintansa omien taipumustensa mukaan eivätkä sen mukaan, mikä "sopii" jollekin sukupuolelle, tai mitä "ihmiset sanovat". Toivon mukaan sekaisessa kodissa asuminen ja roskapussikeskustelun jatkuva kuunteleminen opettaa sekin heille jotain.

Miksi Minusta Tulisi Tosi Surkea Opettaja

Olen joutunut menneinä vuosina muutamaankin otteeseen tilanteeseen, jossa on pakko pohtia mitä ihmettä sitä tekisi elantonsa eteen. Moni on kysynyt, olenko harkinnut opettajan töitä. Vastaus on että en ole. Enkä harkitse.

Ensinnäkin uskon vahvasti pätevöitymiseen koulutuksen kautta lahjakkuuden korvikkeena. Minä en ole synnynnäinen opettaja ja edessä olisi lisäopintoja. (eipä sillä, opiskelu on AINA kiehtovaa ja kasvatustieteissä paljon innostavia kysymyksiä, mutta kiinnostukseni on kääntäjän "haluan tietää kaikesta"-kiinnostusta.) Tämä on aika hyvä syy esitettäväksi ulkopuolisille. Ei ole opettajan pätevyyttä. Piste. Lisäselitykset eivät ole tarpeen. Tai niinhän sitä luulisi...

No miksi en sitten hankkinut pätevyyttä opiskeluaikana?
1. Pedakoomikon papereita ei jaeltu kelle vain. Kieltenopiskelijoilta vaadittiin jopa sellaisia kieliä, joita joku itse asiassa opiskelee kouluissa... Pelkällä venäjällä ei siis mitään jakoa.
2. Eipä tullut selvin päin mieleen, kun sivuainepätkiä kertyi muutenkin aika kummallisen paljon.
3. En halunnut opettajaksi.

Suurimmat puutteeni opettajana olen tiennyt jo pitkään. Minulla ei riitä kärsivällisyyttä artikuloida riittävän selkeästi rautalangasta puupäille, joita ei kiinnosta. Polttaisin päreeni noin vartissa ja ilmoittaisin kuuluvalla ja selkeällä äänellä, että jos ei nappaa, niin poistukaa. Ja käsittääkseni peruskouluissa suurin funktio on pitää kersat luokissa ja pois pahanteosta. Niin, ja sitten pitäisi vielä opettaa niille jotain. Olen myös itse yleisesti ottaen sen verran nopea oppimaan (koulussa ainakin), että minulle olisi hankalaa ymmärtää että kaikki eivät ehkä tajua ensimmäisestä selityksestä. Puhumattakaan siitä, että opetettavien pohjatiedot ovat varsin erilaiset sekä keskenään että omieni kanssa. Aika rasittavaa muistaa koko ajan, että kaikki eivät ehkä ole alakouluikäisinä riemusta hihkuen lukeneet antiikin taruja ja suunnilleen kaikkea muutakin mitä ovat käsiinsä saaneet...

Sitten pitäisi vielä olla esimerkkinä, herranjestas! Olen pistänyt nokkani lyhyesti päiväkotimaailmaan työntekijän näkökulmasta ja opin huomattavan paljon siitä, miten pitää pokkansa kun opettaa sääntöjä joita itse pitää naurettavina ja kyseenalaisina. Opettajana törmäisin tähän jatkuvasti.
Ahdistun syvästi ajatuksesta, että minun täytyy esimerkin vuoksi noudattaa sääntöjä joita a) pidän naurettavina ja b) en todellakaan halua noudattaa. Olen aikuinen (ikäni puolesta) hitto vie! Olen jo lusinut sen ajan, jolloin piti seurata sääntöjä torumisten uhalla. Se otti päähän jo silloin, kun tiesin (tai luulin: kyse oli kuitenkin teini-ikäisestä, joten turhaa hybristäkin saattoi olla mukana) että pystyn varsin hyvin huolehtimaan itsestäni ja tekemään järkeviä valintoja ilman jäykistelevää "näin nyt vaan täytyy tehdä" periaateviidakkoa. Silloin olin kuitenkin kiltti tyttö ja pidin suuni kiinni. Nykyisin en näe tarvetta sellaiseen teeskentelyyn.

Eli älkää usuttako minua enää opettajan uralle, jooko. Heittäisin joko kaikki kersat pihalle toivottomina tapauksina tai sitten nostattaisin koko lauman kapinaan. Tai ehkä hankkisin itselleni jälki-istuntoa käymällä salatupakalla koulun alueen laitamilla. Vähintään saisin vihollisia opettajanhuoneessa kyseenalaistamalla suureen ääneen tunnustuksellisen uskonnonopetuksen oikeutuksen. Minusta tulisi todella onneton ope.

Sanasta asiaa

Olen sananparsien vankkumaton ystävä. Mitä pöhlömpiä, sen parempi ja uusiotuotantoiset kelpaavat siinä missä vanhatkin.
Muutama nauruhermoa tai muuta erityisesti rassannut yksilö tulee tässä.

Valkeni kuin vappu Lapualla
 Pettävän yksinkertainen, mutta mitä enemmän tuntee historiaa ja maakuntien identiteettistereotypioita, sitä hervottomampi tämä on. Valkeniko vappu koska sitä pelotti? Vai valkeniko se koska Lapualla ei jumalavit mitään kommaritouhuja kattella, perskeles! Siellä vappukin on valkoonen.  Vai valkeniko se siinä mielessä, että se tajuttiin? Ja miten vahvan "valkoisella" lapualla vappu bonjataan? Vai valkeniko se kenties proosallisesti kuten aamut tapaavat valjeta?
Kuultu muusikkoseurassa matkalla Venäjälle.

Komeesti kylän kohdalla, vaikka kankaalla kontaten!
Kotipitäjän sananlaskusuosikkini. Go Kangasala! Henki on että piretään hauskaa vaikka pää ajettuis. Naapurit ei saa huomata jos jokin onkin pielessä. Kyllästyttää ja naurattaa tämä asenne, mutta tuttu se on.
Käytetty myös usein aamuyöstä kotiin päin suunnatessa, ehkä aavistuksen kansanperinnettä ja muita juovuttavia aineita nautiskelleena...
Myös tämän nimiset festarit on järjestetty. Virallinen osuus mentiin komeesti kylän kohdalla. Itse diggasin henkilökunnan käyttöön tehdystä Kankaalla Kontaten -logosta.

Elämä hymyilee kuin silakka piimätuopissa!
Tanssiryhmän parin vuoden takaisesta suosikkiproduktiosta. Jää aina mietityttämään, että onko tämä nyt positiivinen vai negatiivinen arvio? Mikä on piimätuopissa oleilevan silakan arvolataus? Aivan loistava pala kansanperinteen mustasta aukosta!

V-tuttaa niin ettei veri kierrä
Osuva kuvaus tunteesta, joka ei esittelyjä kaipaa. Tämähän se fiilis silloin on. Anopilta opittua.

Luteen nussima käkikellon vieteri
Kuvaa usein olotilaa. Jälleen kerran osuu maaliinsa. Eipä voi olla kummonen meininki, jos sattuu olemaan vieteri...
Tämän olen oppinut jo äitini polvella. Värikäs puhetapa lienee vallitseva perheominaisuus.

Eihän tätä vedä pelimannikaan!
Viittaa alkoholijuomaan, joka on to-del-la pahanmakuista. Kansanmusiikkiskeneä tuntevalle vastustamattoman iskevä naurupommi. Tunnetusti pelimannihan vetää ihan mitä vaan...
Samalta reissulta opittu, kuin listan ensimmäinenkin.

Kohtuus kaikessa, kananpoikia piiskatessa.
Niin, ettäs tiedätte! Kansanomaisen absurdismin helmi.
Erään ystävän suvun henkistä perintöä...

Nyt nytkästään kun muori nukkuu.
Että silleen. Oma muorini käyttää tätä. Mikä on aika noloa. Seksuaalishävyttömien sanontojen sarjaa. 

Kyllä suomen kieli on sitten hiano laji.

Käsillä

Rakastin hiihtoa ennen kouluun menoa. Koululiikunta tappoi sen ilon.
Onneksi en ollut rättikässyssä, koska muuten ei olisi ollut läheskään näin hauskaa viime heinäkuun jälkeen. Opettelin neulomaan (ja sitä ennen virkkasin puoli vuotta hysteerisesti).

Tässä viime aikojen valmistuneita tuotoksia...

The Elder God from deep abyss... Villatakin malli Son of stich´n´bitch, kuviot Ravelryn syövereistä.

Olkavahvike edestä...

...ja takaa.

Pöllöliivi pienelle mieshenkilölle lähipiirissäni. Ihanan pehmeää vauva-alpakkaa. Huhuu!

Palmikkohuppari. Koko ISO ja huppu vielä isompi. Krapula/mökötyspäivän ehdoton varuste superpehmoa merinoa.

Söpösiinin villatakki. Tämä oli vissiin toinen neuletyöni ever. Ensimmäinenkin kuikkii jossain kaapissa.