Jotensakkin on mennyt veriin mulle tuo Venäjänmatkailu. Taas opin uutta kun kokeneempiani seurailin ja matkanjohtajaa leikin.
Ainakin tiedän sen että lääkäri on hyvä olla mukana vaikka olisi vain "vodka tohtori" =)
Ja jännittävää oli taas huomata itsestään sellainen tosiseikka, että karjalaisuus on pahasti tarttuvaa. Olen ennenkin pohdiskellut mahdollista geneettistä vääristymää, joka saa minut kallistumaan Kotiin Karjalaan huolimatta länsisuomalaisista juuristani. Tai voihan tuo olla, että joku semeikka on jossain välissä päässyt tuomaan sen geenin sukuuni, ja se on pomppinut synkkien ja luterilaiseen työntekoon uskovien pohjalais- ja hämäläispolvien yli minulle... Kaikella rakkaudella sukuani kohtaan, ootte te välillä aika tosikkoja.
Viipuriin sain viimeinkin kunnon otteen: aiemmat käyntini ovat olleet todellakin vain käyntejä, mutta nyt oli mahdollisuus saada kaupungista jonkinlainen kokonaiskuva päähäni. Keskiaikaiset kaupungit ovat aina olleet minun juttuni: Tamperelaisena tätä on nolo myöntää, mutta Turku on aina tuntunut tosi kotoisalta. Ja Tallinnan viehätys perustuu minulle juuri hyvin säilyneeseen vanhaankaupunkiin. Viipurissa on riittävästi sitä todella vanhaa, että se vetoaa minuun. Ja kun on lukenut ja fanittanut Kaari Utrionsa niin...
Myös Johannekseen eli Sovetskiin ihastuin: se oli jotenkin symppis venäläinen pikkukaupunki: paikallisen Neuvostosankarin patsas "paraatitorilla" ränsistyneen esiintymislavan vieressä, joka näytti nykyisin olevan lähinnä kokoontumiskäytössä. (eli penkit oli roudattu lavalle ja paikalla oli runsain mitoin vodkapulloja, mehupurkkeja ja muita juhlinnan merkkejä). Tuli mieleen Tver, mutta vielä pienemmässä mittakaavassa. Pari kauppaa ja pieni tori, jonka myyjät olivat taas tavallisen ihastuttavia. Siinä suunnilleen koko keskusta, jota ympäröivät neuvostotyyliset kerrostalot, joita oli venäläiseen tapaan tuunattu parveke kerrallaan. Sinne voisin lähteä tutkimusmatkailemaan uudestaankin.
Viipurista piti vielä sanomani, että sen ilmapiiriin en nyt niin päässyt pureutumaan, mutta jotenkin jäi kuva edelleenkin avoimesta ja kansaínvälisestä kaupungista: kerran kaupan keskus, aina avoin uudelle. Jossain suhteessa tuli mieleen Novgorod (helmi Venäjän kaupunkien joukossa! Suosittelen lämpimästi!) jonka henki oli kyllä enemmän drevnerusskaja, mutta samalla tavoin avoin ja omasta historiastaan tietoinen ja ylpeä. Kunniakas menneisyys ei siellä tuntunut nousseen kaupungille päähän, vaan antoi rentoa itsevarmuutta ja avoimuutta uudelle. (onpahan psykologinen tutkielma... Mutta perstuntuma on perstuntuma...) Novgorodiin saattaisin kuvitella kotiutuvani. Viipurista sain samanlaisen fiiliksen.
Ja pakko myöntää, että ei oikein voinut välttää entäs-jossittelua Viipurissa: millainen se olisi, jos viime sotia ei olisi tapahtunut tai ainakaan niiden seurauksena alueluovutuksia? Millaista siellä olisi asua? Olisinko mahdollisesti itse voinut päätyä asumaan sinne? Millaista olisi olla viipurilainen?
Olenkin päättänyt seuraavan kohteen jo kerran suoritetulle, perinteiselle Virolaiselle perhematkalle: minä haluan Viipuriin, ja appiukko saa kaivaa kaiken tietonsa vanhemmistaan ja heidän asumisestaan kaupungissa! Tämä tyttö on saanut ammattikarjalaisuudestaan kipinän vaalia lapsensa karjalaisia juuria, kun kerran omia ei (todennäköisesti tai ainakaan todistettavasti) ole =D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti