Sitaatti eräältä taannoiselta kurssitoverilta löi aivotoimintani melkein oikosulkuun: Nähdäkseen itsensä js maailman kirkkaasti, on oltava masentunut.
Tuollaista voi lausua vain sellainen, joka ei asiasta todella mitään ymmärrä. Jos se olisi totta, ei kenenkään elämässä eikä olemassaolossa olisi mitään järkeä, yhtä hyvin voisi "kuolla kolmiöisnä, kaota kapalovöissä". Ajatus on paitsi satuttava myös pelottava, kuten jokainen oman mielensä mustissa syövereissä joskus räpistellyt tietää.
Masennus on sitä, kun oma mieli on vihollinen. J.K Rowling on Ankeuttajillaan tavoittanut paljon siitä tunteesta. Paitsi että suklaa ei auta, ja Suojelius-loitsutkin vain hetkellisesti. Omassa päässäsi asuu vihollinen, joka kuiskii ja saa epäilemään kaikkea. "Et sinä osaa, et pysty tähän, älä edes yritä, ei sinua kukaan tarvitse tai halua, parempi olisi olla olematta, sinua ei kukaan kaipaa. Olet ruma, olet vastenmielinen, tajua se jo itsekin, muut sen jo tietävät..." Maailma on harmaa, sumuinen ja valoton. Se on kuin vaeltaisi hernerokkasumussa, hämärässä joka ei lopu. Tuntuu turhalta liikkua, koska kaikki näyttää samanlaiselta. Mutta jos jää paikalleen, niin tietää että ei takuulla koskaan pääse pois. Ja samalla Toivon demoni istuu oksalla ja ilkkuu: "Toivo sinä vain, pieni hölmö! Toivo että löydät ulospääsyn! Kun näet valoa, minä kiskaisen maton altasi ja se onkin vain virvatuli, kylmä ja eloton. Se on ainoa mitä näet! Saan sinut uskomaan, että muuta valoa ei maailmassa ole ja kuitenkin jahtaat sytyttämiäni kalmansoihtuja. Sinä toivot ja minä nautin toiveittesi murtumisesta!"
Rakkaus, ilo ja lämpö pakenevat masennusta. Silloin on aina kylmä, positiiviset tunteet ovat kuin unohtuneet. Tietää ehkä jotenkin, että niitä on olemassa ja saattaa häviävästi muistaa, että sellaisia on joskus ollut, mutta ne eivät tunnu oikein tosilta. Ne muistaa, kuin joku olisi sellaisista kertonut, mutta mitään omakohtaista niissä ei ole. Ahdistus, suuttumus, suru ja toivottomuus sen sijaan ovat hyvinkin todellisia tunteita.
Sellaisessa tilassa alun lausahdus on valitettavasti hyvinkin totta. Mutta ei kaikki realismi ole inhorealismia. Minä ainakin kieltäydyn uskomasta niin. Ja jos se on joku korkeampi totuus, niin sori, pitäkää tunkkinne. Minä etsin jostain paremman totuuden. Taisteltuani itseni takaisin maailmaan, jossa on värejä, valoa ja lämpöä, en suostu kuuntelemaan sellaista mukacoolia hevonpaskaa, että maailma on mätä, ihmiset ovat mätiä, elämällä ei ole tarkoitusta. Ihan mun puolestani, katselkaa vain maailmaa harmaiden linssien läpi ja toistelkaa "kaikki on paskaa" -mantrojanne. Minä tiedän miltä tuntuu kun kaikki on oikeasti paskaa, enkä halua palata siihen enää koskaan. Minä aion elää ja nauttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti