Lausahdus, joka sai pissin kiehumaan

Sitaatti eräältä taannoiselta kurssitoverilta löi aivotoimintani melkein oikosulkuun: Nähdäkseen itsensä js maailman kirkkaasti, on oltava masentunut.

Tuollaista voi lausua vain sellainen, joka ei asiasta todella mitään ymmärrä. Jos se olisi totta, ei kenenkään elämässä eikä olemassaolossa olisi mitään järkeä, yhtä hyvin voisi "kuolla kolmiöisnä, kaota kapalovöissä". Ajatus on paitsi satuttava myös pelottava, kuten jokainen oman mielensä mustissa syövereissä joskus räpistellyt tietää.

Masennus on sitä, kun oma mieli on vihollinen. J.K Rowling on Ankeuttajillaan tavoittanut paljon siitä tunteesta. Paitsi että suklaa ei auta, ja Suojelius-loitsutkin vain hetkellisesti. Omassa päässäsi asuu vihollinen, joka kuiskii ja saa epäilemään kaikkea. "Et sinä osaa, et pysty tähän, älä edes yritä, ei sinua kukaan tarvitse tai halua, parempi olisi olla olematta, sinua ei kukaan kaipaa. Olet ruma, olet vastenmielinen, tajua se jo itsekin, muut sen jo tietävät..." Maailma on harmaa, sumuinen ja valoton. Se on kuin vaeltaisi hernerokkasumussa, hämärässä joka ei lopu. Tuntuu turhalta liikkua, koska kaikki näyttää samanlaiselta. Mutta jos jää paikalleen, niin tietää että ei takuulla koskaan pääse pois. Ja samalla Toivon demoni istuu oksalla ja ilkkuu: "Toivo sinä vain, pieni hölmö! Toivo että löydät ulospääsyn! Kun näet valoa, minä kiskaisen maton altasi ja se onkin vain virvatuli, kylmä ja eloton. Se on ainoa mitä näet! Saan sinut uskomaan, että muuta valoa ei maailmassa ole ja kuitenkin jahtaat sytyttämiäni kalmansoihtuja. Sinä toivot ja minä nautin toiveittesi murtumisesta!"

Rakkaus, ilo ja lämpö pakenevat masennusta. Silloin on aina kylmä, positiiviset tunteet ovat kuin unohtuneet. Tietää ehkä jotenkin, että niitä on olemassa ja saattaa häviävästi muistaa, että sellaisia on joskus ollut, mutta ne eivät tunnu oikein tosilta. Ne muistaa, kuin joku olisi sellaisista kertonut, mutta mitään omakohtaista niissä ei ole. Ahdistus, suuttumus, suru ja toivottomuus sen sijaan ovat hyvinkin todellisia tunteita.

Sellaisessa tilassa alun lausahdus on valitettavasti hyvinkin totta. Mutta ei kaikki realismi ole inhorealismia. Minä ainakin kieltäydyn uskomasta niin. Ja jos se on joku korkeampi totuus, niin sori, pitäkää tunkkinne. Minä etsin jostain paremman totuuden. Taisteltuani itseni takaisin maailmaan, jossa on värejä, valoa ja lämpöä, en suostu kuuntelemaan sellaista mukacoolia hevonpaskaa, että maailma on mätä, ihmiset ovat mätiä, elämällä ei ole tarkoitusta. Ihan mun puolestani, katselkaa vain maailmaa harmaiden linssien läpi ja toistelkaa "kaikki on paskaa" -mantrojanne. Minä tiedän miltä tuntuu kun kaikki on oikeasti paskaa, enkä halua palata siihen enää koskaan. Minä aion elää ja nauttia.

Mietteitä Kurppamatkalta

Jotensakkin on mennyt veriin mulle tuo Venäjänmatkailu. Taas opin uutta kun kokeneempiani seurailin ja matkanjohtajaa leikin.

Ainakin tiedän sen että lääkäri on hyvä olla mukana vaikka olisi vain "vodka tohtori" =)

Ja jännittävää oli taas huomata itsestään sellainen tosiseikka, että karjalaisuus on pahasti tarttuvaa. Olen ennenkin pohdiskellut mahdollista geneettistä vääristymää, joka saa minut kallistumaan Kotiin Karjalaan huolimatta länsisuomalaisista juuristani. Tai voihan tuo olla, että joku semeikka on jossain välissä päässyt tuomaan sen geenin sukuuni, ja se on pomppinut synkkien ja luterilaiseen työntekoon uskovien pohjalais- ja hämäläispolvien yli minulle... Kaikella rakkaudella sukuani kohtaan, ootte te välillä aika tosikkoja.

Viipuriin sain viimeinkin kunnon otteen: aiemmat käyntini ovat olleet todellakin vain käyntejä, mutta nyt oli mahdollisuus saada kaupungista jonkinlainen kokonaiskuva päähäni. Keskiaikaiset kaupungit ovat aina olleet minun juttuni: Tamperelaisena tätä on nolo myöntää, mutta Turku on aina tuntunut tosi kotoisalta. Ja Tallinnan viehätys perustuu minulle juuri hyvin säilyneeseen vanhaankaupunkiin. Viipurissa on riittävästi sitä todella vanhaa, että se vetoaa minuun. Ja kun on lukenut ja fanittanut Kaari Utrionsa niin...

Myös Johannekseen eli Sovetskiin ihastuin: se oli jotenkin symppis venäläinen pikkukaupunki: paikallisen Neuvostosankarin patsas "paraatitorilla" ränsistyneen esiintymislavan vieressä, joka näytti nykyisin olevan lähinnä kokoontumiskäytössä. (eli penkit oli roudattu lavalle ja paikalla oli runsain mitoin vodkapulloja, mehupurkkeja ja muita juhlinnan merkkejä). Tuli mieleen Tver, mutta vielä pienemmässä mittakaavassa. Pari kauppaa ja pieni tori, jonka myyjät olivat taas tavallisen ihastuttavia. Siinä suunnilleen koko keskusta, jota ympäröivät neuvostotyyliset kerrostalot, joita oli venäläiseen tapaan tuunattu parveke kerrallaan. Sinne voisin lähteä tutkimusmatkailemaan uudestaankin.

Viipurista piti vielä sanomani, että sen ilmapiiriin en nyt niin päässyt pureutumaan, mutta jotenkin jäi kuva edelleenkin avoimesta ja kansaínvälisestä kaupungista: kerran kaupan keskus, aina avoin uudelle. Jossain suhteessa tuli mieleen Novgorod (helmi Venäjän kaupunkien joukossa! Suosittelen lämpimästi!) jonka henki oli kyllä enemmän drevnerusskaja, mutta samalla tavoin avoin ja omasta historiastaan tietoinen ja ylpeä. Kunniakas menneisyys ei siellä tuntunut nousseen kaupungille päähän, vaan antoi rentoa itsevarmuutta ja avoimuutta uudelle. (onpahan psykologinen tutkielma... Mutta perstuntuma on perstuntuma...) Novgorodiin saattaisin kuvitella kotiutuvani. Viipurista sain samanlaisen fiiliksen.

Ja pakko myöntää, että ei oikein voinut välttää entäs-jossittelua Viipurissa: millainen se olisi, jos viime sotia ei olisi tapahtunut tai ainakaan niiden seurauksena alueluovutuksia? Millaista siellä olisi asua? Olisinko mahdollisesti itse voinut päätyä asumaan sinne? Millaista olisi olla viipurilainen?

Olenkin päättänyt seuraavan kohteen jo kerran suoritetulle, perinteiselle Virolaiselle perhematkalle: minä haluan Viipuriin, ja appiukko saa kaivaa kaiken tietonsa vanhemmistaan ja heidän asumisestaan kaupungissa! Tämä tyttö on saanut ammattikarjalaisuudestaan kipinän vaalia lapsensa karjalaisia juuria, kun kerran omia ei (todennäköisesti tai ainakaan todistettavasti) ole =D