Vähän teetä tarjolla

 On hieman kirpakka olo, joten avaudunpa erinäisistä itselleni valitettavan tutuista olosuhteista, nimityksistä ja ilmiöistä…

Syrjäytyminen on sitä, että joutuu syrjään, yleensä myös omasta elämästään. 

Ei siihen tarvita väkivaltaa, rikostaustaa tai päihdeongelmia, riittää että kuormitus käy ylivoimaiseksi, jaksaminen loppuu ja loppuunpalaminen kaataa, eikä ole vaikkapa työpaikkaa, johon voisi varovasti kokeillen palata, struktuuria joka tarjoaisi tukea ja kannustusta. Loppuun uupuneena on toki ensin helpottavaa todeta että hei, en sittenkään ole korvaamaton. Voin jäädä nukkumaan vielä viikoksi tai kahdeksi. 

Pidemmän päälle se kuitenkin on ylen ahdistavaa, koska jos ei ole korvaamaton tuntuu harvoin olevan edes hyödyllinen. Lähinnä siedetty. 

Ilman mitään päämäärää tai tarkoitusta on vaikeaa kiskoa itseään eteenpäin. Entiset päämäärät ovat menettäneet merkityksensä kriisin heittelyssä ja samaan aikaan koko systeemi viestittää tätä nykyä, että jos et ole hyödyllinen olet haitallinen yhteiskunnan loinen. Puhutaan Toisten Verorahoilla Elävistä, Työtä Vieroksuvista, Sohvalla Makaavista Työttömistä/Pitkäaikaissairaista/Muista Laiskoista.

Työtön nuori oli ostanut lempijoukkueensa kausikortin joka kiskoisi hänet kotoa ihmisten ilmoille, ja huokaili että siihen menikin sitten kaikki rahat, kaurapuurolla seuraavaan kuuhun. Tukevasti työpaikansyrjässä kiinni oleva setämies oli pöyristynyt. Että kehtaa MINUN verorahoillani ostaa TURHUUKSIA! Liikaa maksetaan tukia, jos tällaista tapahtuu! 

Jos ei mielestään ikinä tule tarvitsemaan apua muilta, on toki hyvä arvostella avun saajia ja suuressa viisaudessaan määritellä mikä on toisen elämässä tärkeää tai välttämätöntä. Mikä auttaa kohti parempaa.

Minä olen ollut monta pitkää ja tuskallista vuotta poissa työelämästä mielenterveyskuntoutujana. Joskus esittäydyn sellaisena, ihan vain nähdäkseni hämmennyksen keskustelukumppanin kasvoilla. Kohtelias, pätevän ja älykkään tuntuinen nainen, vaatteet (suunnilleen) siistit ja ryhti suora. Miten niin mielenterveyskuntoutuja?

No katsokaas, kun termillä viitataan yksinkertaisesti ihmiseen joka on toipumassa mielen sairaudesta, jollainen voi iskeä melkein kehen vain jossain elämän vaiheessa. Mielenterveyskuntoutuja ei ole synonyymi homssuiselle ja likaiselle tai omituisesti itsekseen mumisevalle tyypille, jota säikähdit Koskipuistossa. Hänkin voi toki olla meikäläisiä, ja tarvisi sivumennen sanoen kanssaihmisten myötätuntoa enemmän kuin inhoa. Entä jos ensi kerralla hymyilisit hänelle etkä nyrpistäisi nenääsi ja tarttuisi tiukemmin kassiisi? Voisit olla kanssaihmisesi päivän ehkä ainoa ystävällinen ihmiskontakti.

Pitkäaikaistyötönkin olen. Se taas tarkoittaa sitä, että minun on ollut pakko keksiä järkevää ja pinnalla pitävää tekemistä päiviini, vaikka kukaan ei minulle siitä maksa. Työpaikka tarkoittaa useimmille meistä elannon lisäksi aikuisten päivähoitoa, joka pitää henkisesti pinnalla. Valitettavasti työnsaantiin ei ole subjektiivista oikeutta eikä siihen voi saada myönteistä päätöstä sosiaalisista syistä.

Tai voi, mutta silloin se on kuntouttavaa työtoimintaa tai sosiaalista kuntoutusta, josta ei makseta ja jota on tarjolla aika rajoitetusti sekä paikkamäärän että mahdollisten työtehtävien osalta. Elokuun alusta lähtien Tampereella ei muuten ilmaisen työn tekijöille tarjota edes lämmintä ruokaa. Koska Pirha säästää ottaen mallia maan korkeimmasta johdosta, leikkaamalla niiltä joilla ei mitään otettavaa oikeastaan ollut.

Sitten päästäänkin köyhyyteen, joka on väistämätön seuraus sairaudesta ja työttömyydestä.  Köyhyys on valinnanmahdollisuuksien vähäisyyttä, sitä että kaikki on työläämpää eikä missään voi oikaista. Jatkuvaa turvattomuuden tunnetta ja sitä, että jokainen vastoinkäyminen on murskaava umpikuja. Yhteiskunnan maksamien tukien tarkoituksena on hälventää pahinta kurjuutta ja antaa TOIVOA. Antaa se mahdollisuus että asiat vielä muuttuvat parempaan. Pitää pinnalla, kunnes taas saa elämästä kiinni. 

Sitten jos saakin sen työhaastatteluun jonain kauniina päivävä, tukien ansiosta pitäisi olla varaa ostaa ehjä paita ja siistit housut sitä varten. Tai bussikortti, jolla pääsee sinne työhaastatteluun. Tuilla pitäisi olla varaa syödä ja ostaa lääkkeensä ja vaikka pimennysverhot että saa kesälläkin nukuttua. Tuet ovat sitä varten että voi pitää huolta itsestään silloinkin kun on vaikeaa, niin että olisi vielä joskus kykenevä enempäänkin. Tuki hädänalaisille on panostus tulevaisuuteen ja yhteiskunnan turvallisuuteen eikä “ilmaista rahaa laiskoille”, kuten hämmentävän moni oikeistopoliitikko ja omasta haavoittumattomuudestaan varma äänestäjä tuntuu ajattelevan.

Ihmisiksi olemisen sietämätön keveys

 

Minun lapsuudestani kerrotaan perhepiirissä hassunhauskoja tarinoita. Kuten se kerta kun huusin limpparia niin, että Rinkebyn keskusta raikui. Mikä tahansa limppari ei kelvannut, vaan olisin halunnut tölkin, koska se tuntui, kuulosti ja maistui eriltä enkä ollut sellaista koskaan saanut. Nepsyt ymmärtää eron, aikuiset eivät silloinkaan ymmärtäneet.  “Pullossa on halvempaa, samaa limpparia se on” totesivat aikuiset ja kun menin tästä jumiin, minulle ensin naurettiin ja sitten suututtiin. Kaksi aikuista huutaa ja retuuttaa raivoavaa ja rimpuilevaa viisivuotiasta, joka ei tottele kun käsketään rauhoittua. Yhtä aikuista hävettää ja suututtaa, ja senkin saa lapsi kuulla. Ja lapsi huutaa itsensä uuvuksiin, kun kukaan ei ensin kuuntele mitä yritän sanoa, ja sitten auta rauhoittumaan. 

Aikuisten mielestä olin naurettava, nolo, huonokäytöksinen, itsepäinen ja väärässä. Ei aina saa kaikkea mitä haluaa, heidän huutamisensa oli sitä kasvattamista.

Minä olin jumissa oman pääni sisällä tunnemyrskyssä, joka pelotti ja oli tuskallinen, tietäen siihenastisen kokemukseni pohjalta, että olen viallinen kun en pysty lopettamaan, eikä kukaan minua auta tai edes kuuntele, ellen pysty rauhoittumaan. Mikä oli mahdotonta, kun ei kukaan antanut siihen keinoja ja apua. Mitään tästä en osannut sanoittaa.

Nepsyjumit ovat siitä hauskoja, että niille ei etenkään lapsena todellakaan voi mitään, eikä niitä lopeteta kurinpidolla, koska kyse on siitä, että hermosto ei fyysisesti kykene eikä osaa rauhoittaa itseään. Siihen tarvitaan aikuisen kärsivällistä apua ja paljon harjoitusta. 

On lisäksi ihan turha tuhahdella ja pyöritellä silmiään lamaantuneelle ja jähmettyneelle nepsylle. Me teemme sitä ihan itse ja varmasti julmemmin kuin kukaan ulkopuolinen voisi. 

Isänisä oli perheeni ja siihenastisen elämäni luultavasti vaikuttavin ihminen, jonka kuolema muutti koko elämänpiirin ja lopetti lapsuuteni sellaisena, kun olin sen käsittänyt siihen asti.

En itkenyt hänen hautajaisissaan. Tunteita ei vaan tullut, eikä kyyneleitä. Tiesin järjellä ajatellen olevani surullinen, mutta sisällä oli autiota. Minua hävetti, kun en taaskaan osannut olla niinkuin piti. 

Itkin kaikkea muuta niihin aikoihin. Itkin ja raivosin, kun lampaat hävitettiin, mukaanlukien minulle nimikoksi luvattu nuori pässi. Surin, kun heinät tehtiin siitä lähtien paalaamalla, eikä enää ollut irtoheinäkasoja joissa saattoi hyppiä. Suutuin kyyneliin, kun minä ja serkkuni emme saaneet omia kukkakimppuja laskettavaksi arkulle. Menin tolaltani kaikista muutoksista, jotka aiheutuivat isänisäni kuolemasta, ja sain joka kerta vihaisen käskyn lopettaa, kun tässä on oikeitakin murheita. 

Minun suruni oli vääränlaista ja ilmeni väärissä paikoissa. Häpesin ja yritin hillitä itseni paremmin. Ymmärrystä, ohjausta tai lupaa omanlaiseeni tuntemiseen en saanut. Kun aikuisilla oli niitä oikeitakin murheita, jotka ilmaistiin hyväksyttävästi oikeissa paikoissa. 

Isompana opin sulkemaan tunteet ulos. Pidin pään kylmänä enkä pystynyt tuntemaan silloinkaan, kun se olisi ollut sallittua. Olin tasainen, hauska, auttavainen, kohtelias, kaikki aistit virittyneenä tulkitsemaan muiden reaktioita. Mitä vain, että en tuntisi itseäni vääränlaiseksi kaikkialla. Että osaisin olla ihmisiksi.

Oman jähmettyneen nepsy-itseni ohjailu (nyt kun alan ymmärtää mistä on kyse) muistuttaa todellakin taaperon tai vauhkon eläimen käsittelyä. Hellästi, askel kerrallaan, ennen kaikkea rauhoitetaan ja sitten vasta houkutellaan toimimaan. Aivan helvetillistä hommaa kärsimättömälle, kun ei riitä että varoo sanojaan ja eleitään vaan turhautumista ei saa päästää edes ajatuksiin. Kyllähän sisäinen vauhko taapero näkee myös pään sisäisen hampaiden kiristelyn ja sitten homman saa aloittaa alusta. 

Voi lamaannukseen ja jumiin toki saada liikettä myös terävällä käskytyksellä ja pelolla. Se vain ei kanna määräänsä pidemmälle ja opettaa käskytettävälle tasan sen, että olet huono jos et pysty tähän, sietäisit hävetä puutteellisuuttasi. Hätätilanteissa tämäkin tapa on joskus tarpeen, mutta ei pelkällä hälytystilalla voi elämäänsä suorittaa. Ennen pitkää tulee seinä vastaan.

Siksi juuri nepsyt palavat niin herkästi loppuun, että yksinkertaisissakin arjen asioissa turvaudumme pakkoon ja adrenaliininhöyryiseen hälytystilaan. Ei meille ole usein vaihtoehtojakaan esitelty. On vaan pitänyt Olla Ihmisiksi ja Hoitaa Velvollisuutensa, maksoi mitä maksoi.

Tiedän.

Tiedän.

Nyt kun maailmanlaajuisen koronakriisin takia epävarmuus ja huoli myös toimeentulosta nyt ja tulevaisuudessa vääntää aika monen vatsaa, niin olisi ihan mainio aika sanoa Mitäs Minä Sanoin niille, jotka suureen ääneen puoltivat aktiivimallia, puhuivat laiskoista työttömistä ja olivat sitä mieltä että itse pitää pärjätä ja kaikesta tinkiä, jos ei kerran pärjää.

Mutta en halua sanoa niin.

Koska minä tiedän. Minä niin tiedän, miltä tuntuu olla koko ajan huolissaan toimeentulostaan, siitä että joutuu näkemään taas yhden pettymyksen lastensa silmissä kun he haluavat tehdä jotain, mennä johonkin, saada jotain. Ja on pakko sanoa ei. Koska ei ole varaa.

Ja kyllä, minä haluan ymmärtää lähtökohtaisesti myös niitä, joiden lähtöelintaso on omaani paljon korkeampi. Mikä se lähtökohta sitten onkin, niin epävarmuus ja totutuista asioista tinkiminen ON tuskallista.

Minä tiedän, ja niin tietää aika hiivatin moni muukin pätkätyöläinen, osa-aikatyöläinen, vajaakuntoinen tai muuten tämän yhteiskunnan silmissä epäonnistunut. 

Me tiedämme todella hyvin, miltä tuntuu niellä se katkera kalkki että joutuu luopumaan taas jostain, mikä parempina aikoina oli selviö, tai edes mahdollista. Ja miten tuskallista on nähdä kuinka onnekkaammat tekevät paljon sellaista, mistä itse pystyy vain haaveilemaan. Ei se ole kateellisuutta, mutta välillä käy raskaaksi olla aina iloinen vain toisten puolesta, ja sitä tunnettahan ei voi ikinä näyttää kenellekkään. Se pitää ihan itse käsitellä, niellä ja jatkaa iloitsemista edes niiden toisten puolesta, koska sekin on paljon parempi kuin ei iloa ollenkaan.

Sehän tässä on hirtehisesti naurattanut, että oma työpolku on niin repaleinen ja epävarma, että yksi maailmanlaajuinen kriisi ei sitä tilannetta pahenna. Epävarmuus ei ole minulle mitään uutta, enkä ole ainoa.

Tällä hetkellä sitä epävarmuutta löytyy vähän pirusti. Että jos turvallinen elämäsi ja maailmasi yhtäkkiä natisee liitoksistaan, niin parhaan lifecoachin saat, kun puhut lähipiirissäsi vaikuttavalle pätkätyöläiselle, yksinyrittäjälle tai pitkäaikaistyöttömälle (nykyiselle tai entiselle). Meillä piisaa nouhauta tämän kaltaisen epävarmuuden sietämisessä, tai ainakin voimme tarjota todella kokenutta vertaistukea.

SItä toivon meidän ihan kaikkien puolesta, että tämä epävarmuus ei johda sellaiseen arvojen kovenemiseen, josta muutaman vuoden saimme kärsiä. Ne teistä, jotka eivät olleet työttömiä tai tuen tarpeessa ette sitä välttämättä huomanneet, mutta me jotka olimme, jouduimme oikeasti tosissaan miettimään kenelle kertoa huolistamme ja purkaa epävarmuuden tuomaa pahaa oloa. Vastaus saattoi olla välinpitämätön, pilkallinen tai jopa syyttävä, sen mukaan kuinka syvälle silloisen hallinnon luomaan kuvitelmaan Omasta Pärjäämisestä kukin oli uponnut.

Edelleen mietin kenelle puhun silloin kun ei vaan jaksa, eritoten jos motin loppuminen johtuu taloudellisesta epävarmuudesta. Sitä asenneilmapiiriä en toivo takaisin.

Nou Moti- päiviä tulee meille kaikille, onnekkaimmillekin. Silloin pitää olla oikeus valittaa, ruikuttaa ja panikoida. Ja joku joka halaa ja sanoo että kaikki järjestyy. Aina ei jumalaut tarvi jaksaa! Eikä kaikkia valituksenaiheita ole tarkoitettu ratkaistaviksi: en minä halua lainaa jos tulen itkemään rahattomuuttani. Minä haluan halauksen ja sen, että joku kuuntelee. Sitten jaksan taas sinnitellä seuraavaan rahapäivään. Ja jos en, niin minä pyydän apua.

Sama juttu on nyt, tässä hetkessä: kun asiat muuttuvat yhtäkkiä ja kaikki yli viikon päästä tapahtuva on yhtä kysymysmerkkiä, se on hirvittävä shokki, eikä sitä voi ratkaista tässä ja nyt. Mutta voi antaa ja ottaa vastaan myötätuntoa. Se kantaa taas yhden paskan hetken ja päivän yli ja tuo lähemmäs sitä, että asioita voi alkaa ratkaista.

Ja vinkki kokeneelta: mistä tietää, että on aika itkeä jollekulle oman jaksamisen loppua? Silloin, kun Me Selviämme Tästä muuttuu maailman epäuskottavimmaksi ja ärsyttävimmäksi lauseeksi, jonka kuullessa jeeppi karkaa Veteliin ja kutut niin syvälle mettään, että niitä ei löydä sieltä avohakkuullakaan. Silloin on aika vetää henkeä ja avautua oikein huolella jollekulle, joka ei tuomitse. Jos ei sinulla sellaista ihmistä ole, niin nyt on aika hommata tai kouluttaa siihen vakanssiin joku.