Ihmisiksi olemisen sietämätön keveys

 

Minun lapsuudestani kerrotaan perhepiirissä hassunhauskoja tarinoita. Kuten se kerta kun huusin limpparia niin, että Rinkebyn keskusta raikui. Mikä tahansa limppari ei kelvannut, vaan olisin halunnut tölkin, koska se tuntui, kuulosti ja maistui eriltä enkä ollut sellaista koskaan saanut. Nepsyt ymmärtää eron, aikuiset eivät silloinkaan ymmärtäneet.  “Pullossa on halvempaa, samaa limpparia se on” totesivat aikuiset ja kun menin tästä jumiin, minulle ensin naurettiin ja sitten suututtiin. Kaksi aikuista huutaa ja retuuttaa raivoavaa ja rimpuilevaa viisivuotiasta, joka ei tottele kun käsketään rauhoittua. Yhtä aikuista hävettää ja suututtaa, ja senkin saa lapsi kuulla. Ja lapsi huutaa itsensä uuvuksiin, kun kukaan ei ensin kuuntele mitä yritän sanoa, ja sitten auta rauhoittumaan. 

Aikuisten mielestä olin naurettava, nolo, huonokäytöksinen, itsepäinen ja väärässä. Ei aina saa kaikkea mitä haluaa, heidän huutamisensa oli sitä kasvattamista.

Minä olin jumissa oman pääni sisällä tunnemyrskyssä, joka pelotti ja oli tuskallinen, tietäen siihenastisen kokemukseni pohjalta, että olen viallinen kun en pysty lopettamaan, eikä kukaan minua auta tai edes kuuntele, ellen pysty rauhoittumaan. Mikä oli mahdotonta, kun ei kukaan antanut siihen keinoja ja apua. Mitään tästä en osannut sanoittaa.

Nepsyjumit ovat siitä hauskoja, että niille ei etenkään lapsena todellakaan voi mitään, eikä niitä lopeteta kurinpidolla, koska kyse on siitä, että hermosto ei fyysisesti kykene eikä osaa rauhoittaa itseään. Siihen tarvitaan aikuisen kärsivällistä apua ja paljon harjoitusta. 

On lisäksi ihan turha tuhahdella ja pyöritellä silmiään lamaantuneelle ja jähmettyneelle nepsylle. Me teemme sitä ihan itse ja varmasti julmemmin kuin kukaan ulkopuolinen voisi. 

Isänisä oli perheeni ja siihenastisen elämäni luultavasti vaikuttavin ihminen, jonka kuolema muutti koko elämänpiirin ja lopetti lapsuuteni sellaisena, kun olin sen käsittänyt siihen asti.

En itkenyt hänen hautajaisissaan. Tunteita ei vaan tullut, eikä kyyneleitä. Tiesin järjellä ajatellen olevani surullinen, mutta sisällä oli autiota. Minua hävetti, kun en taaskaan osannut olla niinkuin piti. 

Itkin kaikkea muuta niihin aikoihin. Itkin ja raivosin, kun lampaat hävitettiin, mukaanlukien minulle nimikoksi luvattu nuori pässi. Surin, kun heinät tehtiin siitä lähtien paalaamalla, eikä enää ollut irtoheinäkasoja joissa saattoi hyppiä. Suutuin kyyneliin, kun minä ja serkkuni emme saaneet omia kukkakimppuja laskettavaksi arkulle. Menin tolaltani kaikista muutoksista, jotka aiheutuivat isänisäni kuolemasta, ja sain joka kerta vihaisen käskyn lopettaa, kun tässä on oikeitakin murheita. 

Minun suruni oli vääränlaista ja ilmeni väärissä paikoissa. Häpesin ja yritin hillitä itseni paremmin. Ymmärrystä, ohjausta tai lupaa omanlaiseeni tuntemiseen en saanut. Kun aikuisilla oli niitä oikeitakin murheita, jotka ilmaistiin hyväksyttävästi oikeissa paikoissa. 

Isompana opin sulkemaan tunteet ulos. Pidin pään kylmänä enkä pystynyt tuntemaan silloinkaan, kun se olisi ollut sallittua. Olin tasainen, hauska, auttavainen, kohtelias, kaikki aistit virittyneenä tulkitsemaan muiden reaktioita. Mitä vain, että en tuntisi itseäni vääränlaiseksi kaikkialla. Että osaisin olla ihmisiksi.

Oman jähmettyneen nepsy-itseni ohjailu (nyt kun alan ymmärtää mistä on kyse) muistuttaa todellakin taaperon tai vauhkon eläimen käsittelyä. Hellästi, askel kerrallaan, ennen kaikkea rauhoitetaan ja sitten vasta houkutellaan toimimaan. Aivan helvetillistä hommaa kärsimättömälle, kun ei riitä että varoo sanojaan ja eleitään vaan turhautumista ei saa päästää edes ajatuksiin. Kyllähän sisäinen vauhko taapero näkee myös pään sisäisen hampaiden kiristelyn ja sitten homman saa aloittaa alusta. 

Voi lamaannukseen ja jumiin toki saada liikettä myös terävällä käskytyksellä ja pelolla. Se vain ei kanna määräänsä pidemmälle ja opettaa käskytettävälle tasan sen, että olet huono jos et pysty tähän, sietäisit hävetä puutteellisuuttasi. Hätätilanteissa tämäkin tapa on joskus tarpeen, mutta ei pelkällä hälytystilalla voi elämäänsä suorittaa. Ennen pitkää tulee seinä vastaan.

Siksi juuri nepsyt palavat niin herkästi loppuun, että yksinkertaisissakin arjen asioissa turvaudumme pakkoon ja adrenaliininhöyryiseen hälytystilaan. Ei meille ole usein vaihtoehtojakaan esitelty. On vaan pitänyt Olla Ihmisiksi ja Hoitaa Velvollisuutensa, maksoi mitä maksoi.

Pupu Tupunasta se alkoi

 Olen aina rakastanut kirjoja ja lukemista. Juoksin kuulemma kaikkia ovesta sisään tulevia vastaan loppuunrakastettu äitiyspakkauksen lorukirja käsissä ja hoin Ue! Ue! heti kun kävelemään opin. En muista lukemaan oppimista, tai sellaista aikaa etten olisi osannut lukea.

Eli jep. Olin just se raivostuttava taapero, joka puuttuu haukkana jokaiseen iltasadunlukijan tekemään oikaisuun tai virheeseen: “Ei siinä sillai lue, siinä lukee näin!” Aika varhain sain kehotuksen lukea Pupu Tupunani itse, kun kerran osaan.

Kirjamakuni oli lapsena(kin) melko vaihteleva, ja syyt tarttua johonkin tiettyyn kirjaan usein aika erikoisia. 

Henri Charrieren omaelämäkerrallinen Vanki nimeltä Papillon oli pitkään suosikkikirjani. Luin sen ensi kertaa kuusivuotiaana, koska Tummuni kielsi minua lukemasta sitä ja siirsi punakantisen opuksen ylähyllylle ulottumattomiini. Ensimmäisen tilaisuuden tullen (huonokäytöksinen sonnimullikka Taneli karkasi liekasta taas kerran, ja aikuiset lähtivät porukalla sitä pyydystämään) kipusin Tummulan kirjaston hyllyjä pitkin ja piilotin Papillonin paitani alle. Yleisessä härdellissä oli helppoa salakuljettaa se pihan poikki kotiin, jossa vanhemmat kai luulivat sen olevan toistensa jäljiltä, eivätkä ylipäätään juuri sensuroineet lukemisiani. 

En usko, että olisin juuri sitä kirjaa tullut lukeneeksi, ellei sitä olisi minulta erikseen kielletty. Että kiitos siitä Tummun paheksunnalle.

Lukemiseen ylipäätään kyllä kannustettiin ja kirjoja oli tarjolla ja saatavilla. Kävin vähän vanhempana Tummuni kanssa paljon keskusteluja ja välillä tulisiakin väittelyitä kirjoista. Perinne jatkui aikuisiälleni asti, hänen kuolemaansa saakka. Edelleen tulee vastaan kirjoja, jotka haluaisin hänellä luettaa ja kuulla hänen mielipiteensä, ihan vain ollakseni eri mieltä.

ADHD on diagnosoimattomanakin tehnyt luettavan löytämisestä haasteellista: minulle on edelleen täysin mustaa magiaa se, millä perusteella pääni valitsee minkä kirjan kulloinkin voin aloittaa ja mihin keskittyä. Pakottaa ei voi, vain odottaa parempaa hetkeä. Kirjastossa kuljen kuin paraskin keittiömestari vihannestorilla: hypistelen tätä, kokeilen vähän tuota, ehkä maistelen jotain uutta tai etsin kauden kasviksista vanhan suosikin helpoksi välipalaksi. Ajantajun ja useiden tuntien kadottaminen hyllyjen väliin on vähintään yhtä ihanaa kuin itse lukeminen, vaikka joskus en saa valittua mitään luettavaa, tai huomaan jotain lainattuani että eihän tämä innostakaan nyt yhtään. 

Esimerkiksi Taru sormusten herrasta oli älyttömän vangitseva ja upea kirja, kun viimein sain sen luettua varhaisteininä. Silti vaati ainakin kymmenkunta yritystä, ennen kuin jotain naksahti paikalleen ja pääsin ensimmäistä lukua pidemmälle. Moni kehuttu klassikko odottaa vieläkin läpipääsyä anarkistisesta valintaprosessista, johon minulla ei ole veto-oikeutta.

Tässä välissä on ollut myös monia vuosia joina en ole juuri lukenut. Olen kuunnellut luentoja ja äänikirjoja käsitöitä tehdessäni, mutta mieli on ollut liian levoton että olisin tarttunut kirjaan ja keskittynyt vain siihen. Vähän jo surin, että olen lopullisesti menettänyt lukemisen nautinnon ahdistukselle ja tarpeelle tehdä koko ajan jotain käsillä. Sitten menin niin rikki, että äänikirjat ja käsityötkin alkoivat ahdistaa.

Loppuunpalamisen mustasta pilvestä on hiljalleen löytynyt hopeareuna. On ollut pakko opetella hidastamaan, laskemaan kierroksia, olemaan vain, ilman pakkoa tehdä ja saada koko ajan valmiiksi. Mikäpä siihen parempi lääke ja keino kuin lukeminen? Ihan kokonaisten kirjojen, paperille musteella painettujen, jotka tuoksuvat elämän parhaille hetkille. Lukemiseen ei minulla liity mitään pahoja muistoja, ja kirja on moniaistillinen media, ainakin näin nepsylle. Kirjojen sivut tuntuvat sileälle tai karhealle, tuoksuvat uudelle tai vanhalle, kannet vaihtelevat ja joka kirjan avaaminen ja sivujen kääntäminen kuulostaa vähän erilaiselta. Lukeminen on parasta stimmausta.

Lukeminen on nautinto ja tahdon pitää sen sellaisena. Pakottomana, vapaana odotuksista ja säännöistä. Joitain kirjoja luen uudelleen ja uudelleen, niiden maailmaan astun kuin vanhojen ystävien keskelle. Jos kirja ei huvita, jätän sen kesken tuntematta minkäänlaista pistoa sydämessäni. Huomaan myös, että mitä enemmän luen, sitä vähemmän siedän nettimaailman vilkkuvia värejä ja valoja, jatkuvaa liikkuvan kuvan ja väkisin syötetyn äänen tulvaa. Minä haluan nauttia viihteeni ja tietoni maailmasta omaan tahtiini, liikkumattomana ja mielellään mustavalkoisena tekstiblokkina, jota ei ole pureskeltu valmiiksi.