Joskus (valitettavan usein edelleen) on Tyhjiä päiviä, jolloin kaivo on kuiva heti aamusta.
Kroppaa jomottaa, vatsaa vääntää, kaikki tuntuu ylivoimaiselta tai ihan vaan turhalta. Yön aikana toiveikkuus on päässyt karkaamaan näkymättömiin, piiloon painajaisilta joita en aamulla yleensä muista. Stressihormonisuihku heti silmien avaamisen jälkeen on kuin avaisi ikkunan ja saisi kivisateen niskaansa samoin tein.
Lauluntekijän sanoin; tekee mieli vetää peitto yli pään ja hautautua alle kivisen kuoren.
Koska ei jaksais kaivautua poiskaan.
Sellaisina aamuina on kultaakin arvokkaampaa, jos kalenterissa lukee joku meno, melkolailla sama mikä, kunhan se ajaa liikkeelle. Samalla reissulla voi houkutella, patistella, kiristää tai komentaa itsensä käymään kaupassa. Jos tähän komboon saa vielä kolmanneksi suoritettua jotain kotityötä, kuten pestyä koneellisen pyykkiä, ollaan jo voiton puolella. Ei se päivä siitä hymyiksi ja auringonpaisteeksi muutu, mutta oma olo on vähän siedettävämpi.
Joskus taas ainoa vastaus on todella painua takaisin pehkuihin ja nukkua pitkälle iltapäivään. Niin paljon kuin puolitoista kertaa kellon ympäri nukkuminen ottaakin päähän, pohjaton väsymys on välillä parempi kuin pohjaton ahdistus.
Lienee hitaan toipumisen merkkejä sekin, että yhdestä vituiksi menneestä päivästä ei mene enää totaalisesti jalat alta ja katoa usko kaikkiin saavutuksiin. Aamut tuppaavat olemaan vähän perseestä, mutta sådant är livet nu, toivottavasti joskus ei enää ole.
Vähän on parempi kuin ei mitään. Vaikea läksy oppia turhautumisherkälle, mustavalkoiseen ajatteluun ja krooniseen, halvauttavaan perfektionismiin taipuvaiselle nepsylle. Vähän sinnepäin tekeminen, keskeen jättäminen, parin mukin koneeseen heittäminen (muista kuin keskittymisen herpaantumiseen liittyvistä syistä) tuntuu vain niin tosi väärältä. On vaikea saada tyydytystä tehdystä työstä, jos näkyvissä on edelleen tuhat tekemätöntä.
Koska ADHD, motivaatiota tylsiin hommiin ei muutenkaan ole häävisti. Yleisesti ottaen saan patani jumiin jo ajatellessa jotain työtä, joka pitää tehdä aina vaan uudestaan eikä se ikinä tule valmiiksi. Kuten kaikki normaalin elämän ylläpitämiseen vaadittu siivoaminen, kokkaaminen, pyykkääminen ja muu ylläpitotyö.
Yäck. Lukisin mielummin kirjan tai seitsemän siitä, miten nämä hommat hoidettiin muinaisessa Mesopotamiassa tai miten kokataan avotulella. Tai laatisin excelin lempiresepteistäni. Mutta kotityöt ovat siitä perseestä että niiltä piiloutuminen ei saa niitä piiloutumaan.
Tyhjissä päivissä on joskus se hyvä puoli, että jos onnistuu vetämään itseään oikeista naruista, silloin saa tehtyä tylsiäkin hommia. Sama sen nyt enää väliä, fiilis on paska muutenkin eikä motivaatiota ole mihinkään luonnostaan. Etenkään mihinkään sellaiseen, joska tulos on kaukana tulevaisuudessa ja epävarma. Silloin juonikas sisäisen nepsytaaperon ohjaaja iskee ja vakuuttaa vastahakoisen hoidokkinsa pyykinpesun, imuroinnin tai tiskipöydän siivoamisen meditatiivisesta voimasta. Rutiininomainen, yllätyksetön toiminta tyynnyttää kunhan tekemisen syrjästä saa kiinni.
Sisäinen työnjohtajani on oppinut myös antamaan kiitosta edes yrittämisestä. Ainakin välillä. Siitä tuntuu olevan olennaisesti enemmän apua kuin itselleen huutamisesta ja väkisin puskemisesta. Jatkan varovaista tutkimustyötä löytääkseni parhaan tavan elää itseni kanssa samassa päässä, ja tämä taitaa olla aika tärkeä oppitunti itseni ohjailuun.
