Mental well-being as a victim of pandemia

Yeah. The headline says it all, I guess.

But so that it´s said out loud: I´ve always felt a deep admiration for teachers, preschool teachers and caregivers plus medical staff. Now even more, like most people of right mind at the current situation.

There is a reason, why I´ve never even considered home-schooling my kids. Or many reasons.

Yeah, I could offer them a hell lot of substance in some subjects that are near and dear to my heart, but they´d come out of it knowing a lot of weird history facts, everything about traditional costume making, sewing and such, but very little else.

We made plague doctor masks for everyone, though. They do look cool.

And my six-year old knows how to draw guillotine, and what it does. (For that one I really refuse some of the credit: I was just as surprised...)

So I´m sure you can see from these examples there really is a reason I do not home school my children, and that society really should not let me do so if they want normal, stable taxpayers out of my offspring. Thank you.

I do have my ways of making sure that I corrupt my dear little banshees just enough to make them think Why Not instead of Why. But really, they do need their school and their teachers...

And so do I.

I mean, how the hell does one build these schedules and routines everyone talks about? Okay, morning´s easy. You get up and feed the kids. Then the fifth grader basically goes and does her school thing (I´ve tried to keep up... But usually when I gird my loins and go to her all ready to help and explain and go through her work list, she just sighs and tells me she´s done that all) 

But how the hell do I work with the preschooler? I can´t become a class full of peers and a teacher or two... My schedules have always been sketchy to say the least. Lunch happens... Well, when people get hungry and I need a break from working.

And really, my heart breaks when I look at the day after day gloomier face of the Happiest Baby in the World. She misses school and mates beyond anything my introvert soul can fathom.

I did a corontine crime couple of days ago. My friend brought her two kids over, and all four ran amok outside for four hours straight. Together. Two 12-year olds, an 8-year old and a 6-year old. This hasn´t happened in quite some time. No fighting, no screaming at each other, no dissing the younger by the older.

When I saw the ear to ear smile on my kids´ faces, I decided to do that again as soon as possible. Because I realized I hadn´t seen them happy in weeks.

So really, the two possible weeks of maybe school could save at least my sanity and let me see my girls smile again. The summer will be long and awful anyway, because all the events and festivals are cancelled, I can´t tell them when and if we get to do anything nice or even see grandparents. I don´t even know how to support us financially after this month. To know someone else looks at especially my youngest and sees her and cares about her wellbeing for even a few days means a lot. Because frankly I fear I´m loosing the perspective and running out of tools to keep their spirit up...

Tiedän.

Tiedän.

Nyt kun maailmanlaajuisen koronakriisin takia epävarmuus ja huoli myös toimeentulosta nyt ja tulevaisuudessa vääntää aika monen vatsaa, niin olisi ihan mainio aika sanoa Mitäs Minä Sanoin niille, jotka suureen ääneen puoltivat aktiivimallia, puhuivat laiskoista työttömistä ja olivat sitä mieltä että itse pitää pärjätä ja kaikesta tinkiä, jos ei kerran pärjää.

Mutta en halua sanoa niin.

Koska minä tiedän. Minä niin tiedän, miltä tuntuu olla koko ajan huolissaan toimeentulostaan, siitä että joutuu näkemään taas yhden pettymyksen lastensa silmissä kun he haluavat tehdä jotain, mennä johonkin, saada jotain. Ja on pakko sanoa ei. Koska ei ole varaa.

Ja kyllä, minä haluan ymmärtää lähtökohtaisesti myös niitä, joiden lähtöelintaso on omaani paljon korkeampi. Mikä se lähtökohta sitten onkin, niin epävarmuus ja totutuista asioista tinkiminen ON tuskallista.

Minä tiedän, ja niin tietää aika hiivatin moni muukin pätkätyöläinen, osa-aikatyöläinen, vajaakuntoinen tai muuten tämän yhteiskunnan silmissä epäonnistunut. 

Me tiedämme todella hyvin, miltä tuntuu niellä se katkera kalkki että joutuu luopumaan taas jostain, mikä parempina aikoina oli selviö, tai edes mahdollista. Ja miten tuskallista on nähdä kuinka onnekkaammat tekevät paljon sellaista, mistä itse pystyy vain haaveilemaan. Ei se ole kateellisuutta, mutta välillä käy raskaaksi olla aina iloinen vain toisten puolesta, ja sitä tunnettahan ei voi ikinä näyttää kenellekkään. Se pitää ihan itse käsitellä, niellä ja jatkaa iloitsemista edes niiden toisten puolesta, koska sekin on paljon parempi kuin ei iloa ollenkaan.

Sehän tässä on hirtehisesti naurattanut, että oma työpolku on niin repaleinen ja epävarma, että yksi maailmanlaajuinen kriisi ei sitä tilannetta pahenna. Epävarmuus ei ole minulle mitään uutta, enkä ole ainoa.

Tällä hetkellä sitä epävarmuutta löytyy vähän pirusti. Että jos turvallinen elämäsi ja maailmasi yhtäkkiä natisee liitoksistaan, niin parhaan lifecoachin saat, kun puhut lähipiirissäsi vaikuttavalle pätkätyöläiselle, yksinyrittäjälle tai pitkäaikaistyöttömälle (nykyiselle tai entiselle). Meillä piisaa nouhauta tämän kaltaisen epävarmuuden sietämisessä, tai ainakin voimme tarjota todella kokenutta vertaistukea.

SItä toivon meidän ihan kaikkien puolesta, että tämä epävarmuus ei johda sellaiseen arvojen kovenemiseen, josta muutaman vuoden saimme kärsiä. Ne teistä, jotka eivät olleet työttömiä tai tuen tarpeessa ette sitä välttämättä huomanneet, mutta me jotka olimme, jouduimme oikeasti tosissaan miettimään kenelle kertoa huolistamme ja purkaa epävarmuuden tuomaa pahaa oloa. Vastaus saattoi olla välinpitämätön, pilkallinen tai jopa syyttävä, sen mukaan kuinka syvälle silloisen hallinnon luomaan kuvitelmaan Omasta Pärjäämisestä kukin oli uponnut.

Edelleen mietin kenelle puhun silloin kun ei vaan jaksa, eritoten jos motin loppuminen johtuu taloudellisesta epävarmuudesta. Sitä asenneilmapiiriä en toivo takaisin.

Nou Moti- päiviä tulee meille kaikille, onnekkaimmillekin. Silloin pitää olla oikeus valittaa, ruikuttaa ja panikoida. Ja joku joka halaa ja sanoo että kaikki järjestyy. Aina ei jumalaut tarvi jaksaa! Eikä kaikkia valituksenaiheita ole tarkoitettu ratkaistaviksi: en minä halua lainaa jos tulen itkemään rahattomuuttani. Minä haluan halauksen ja sen, että joku kuuntelee. Sitten jaksan taas sinnitellä seuraavaan rahapäivään. Ja jos en, niin minä pyydän apua.

Sama juttu on nyt, tässä hetkessä: kun asiat muuttuvat yhtäkkiä ja kaikki yli viikon päästä tapahtuva on yhtä kysymysmerkkiä, se on hirvittävä shokki, eikä sitä voi ratkaista tässä ja nyt. Mutta voi antaa ja ottaa vastaan myötätuntoa. Se kantaa taas yhden paskan hetken ja päivän yli ja tuo lähemmäs sitä, että asioita voi alkaa ratkaista.

Ja vinkki kokeneelta: mistä tietää, että on aika itkeä jollekulle oman jaksamisen loppua? Silloin, kun Me Selviämme Tästä muuttuu maailman epäuskottavimmaksi ja ärsyttävimmäksi lauseeksi, jonka kuullessa jeeppi karkaa Veteliin ja kutut niin syvälle mettään, että niitä ei löydä sieltä avohakkuullakaan. Silloin on aika vetää henkeä ja avautua oikein huolella jollekulle, joka ei tuomitse. Jos ei sinulla sellaista ihmistä ole, niin nyt on aika hommata tai kouluttaa siihen vakanssiin joku.